Olen viime aikoina käynyt kiivaita keskusteluja yhdestä jos toisestakin aiheesta. Olen myös selaillut Raamattua pitkästä aikaa ihan itsekseni, en vain tutkinut raamiksessa taikka kuunnellut Miikan lukemana aamuisin. Kas kummaa, Raamatussa puhutaan paljon rakastamisesta ja anteeksiantamisesta...
En ole kommenteissani ja ajatuksissani aina ollut rakastava tai rakentava. Sitä haluan pyytää anteeksi, vaikka mielipiteeni keskustelun alla olevista asioista eivät olekaan muuttuneet. Toivon, että voisin oppia keskustelemaan niin, että en turhaan loukkaa ketään, mutta silti tuon ajatukseni selkeästi esille.
"Laivaan
valkoiseen
minä astun sillä matkaa teen
mä taivaaseen
Tuuleen ja sateeseen
minä menen..."
Katkelma kappaleesta nimeltä Kristoffer,
jota tulkitsee ainakin Dora.
tiistaina, marraskuuta 29, 2005
lauantaina, marraskuuta 26, 2005
Kapina kirjoittamattomia tutkintovaatimuksia vastaan
Jyystävä Hegel-seminaari, jonka mainitsin jo aiemmin, on herättänyt yhden jos toisenkin mietteen - ei kuitenkaan välttämättä siinä mielessä, kuin sen vetäjät ehkä toivoisivat...
Ensinnäkin olen kokenut välillä musertavaa alemmuudentunnetta kuunnellessani muiden opiskelijoiden kysymyksiä ja kommentteja. Monet heistä ovat aloittaneet kanssani samana vuonna, joten meidän pitäisi olla jokseenkin samoilla aaltopituuksilla siinä mielessä. Mutta ei. Kaikki muut tuntuvat lukeneen Kantinsa, Rawlsinsa ja ties minkä filosofinsa. Minätyttö se olen lukenut vain niitä kirjoja, joita tutkintovaatimuksissa (pdf, s.22) käsketään lukea. Klassikoita sinne mahtuu vain vähän, enemmänkin on teemoittain kirjoitettuja teoksia, joissa juostaan läpi niin ja niin monen filosofin kanta lyhyesti. Ettäkö vapaa-ajalla uppoaisin vielä johonkin filosofian klassikkoon? Valitettavasti filosofia ei ole minulle niin suuri intohimo.
Tämä kaikki sai minut miettimään pitäisikö minun vaihtaa pääainetta. Kun ei filosofiasta koskaan taida tullakaan minulle koko elämää. Vaihtoehtoja ei vain hirveästi ole, ja toisaalta olen kyllä todella kiinnostunut filosofisesta ajattelusta. Tiedän kuitenkin, että en mitenkään saa itseäni uhraamaan vapaa-aikaani sen paikkaamiseen, mitä tutkintovaatimukset eivät minulta vaadi. Voi onnettomuutta! Mihin tämä kurjuus johtaa?
Toinen minua suuresti Hegel-seminaarissa häirinnyt seikka on ollut joidenkin ihmisten yliolkainen asenne erästä henkilöä kohtaan. Ilmeisesti tämä ihminen on filosofiassa vasta alkutaipaleella, ja on uskaltautunut esittämään kysymyksiä, joihin edistyneemmät ovat reagoineet ärsyyntymällä ja naureskelemalla selän takana. Tätäkö on aito filosofinen uteliaisuus? Ensin brassaillaan omilla tiedoilla ja sitten lytätään henkilö, joka avoimesti tunnustaa, että ei tiedä kaikesta kaikkea eikä ymmärrä asioita vielä kovin syvällisesti.
Minä olen erehtynyt aiemmin luulemaan, että aidon filosofian lähtökohta on lapsenomainen avoimuus ja uteliaisuus, elämää ihmettelevä asenne - ja sitä ei mikään tapa niin helposti, kuin ylhäältä tuleva halveksunta. Toinen mielestäni filosofiseen ajatteluun kiinteästi liittyvä asia on dialogisuus. Kukkotappelut ovat siitä kaukana.
Ensinnäkin olen kokenut välillä musertavaa alemmuudentunnetta kuunnellessani muiden opiskelijoiden kysymyksiä ja kommentteja. Monet heistä ovat aloittaneet kanssani samana vuonna, joten meidän pitäisi olla jokseenkin samoilla aaltopituuksilla siinä mielessä. Mutta ei. Kaikki muut tuntuvat lukeneen Kantinsa, Rawlsinsa ja ties minkä filosofinsa. Minätyttö se olen lukenut vain niitä kirjoja, joita tutkintovaatimuksissa (pdf, s.22) käsketään lukea. Klassikoita sinne mahtuu vain vähän, enemmänkin on teemoittain kirjoitettuja teoksia, joissa juostaan läpi niin ja niin monen filosofin kanta lyhyesti. Ettäkö vapaa-ajalla uppoaisin vielä johonkin filosofian klassikkoon? Valitettavasti filosofia ei ole minulle niin suuri intohimo.
Tämä kaikki sai minut miettimään pitäisikö minun vaihtaa pääainetta. Kun ei filosofiasta koskaan taida tullakaan minulle koko elämää. Vaihtoehtoja ei vain hirveästi ole, ja toisaalta olen kyllä todella kiinnostunut filosofisesta ajattelusta. Tiedän kuitenkin, että en mitenkään saa itseäni uhraamaan vapaa-aikaani sen paikkaamiseen, mitä tutkintovaatimukset eivät minulta vaadi. Voi onnettomuutta! Mihin tämä kurjuus johtaa?
Toinen minua suuresti Hegel-seminaarissa häirinnyt seikka on ollut joidenkin ihmisten yliolkainen asenne erästä henkilöä kohtaan. Ilmeisesti tämä ihminen on filosofiassa vasta alkutaipaleella, ja on uskaltautunut esittämään kysymyksiä, joihin edistyneemmät ovat reagoineet ärsyyntymällä ja naureskelemalla selän takana. Tätäkö on aito filosofinen uteliaisuus? Ensin brassaillaan omilla tiedoilla ja sitten lytätään henkilö, joka avoimesti tunnustaa, että ei tiedä kaikesta kaikkea eikä ymmärrä asioita vielä kovin syvällisesti.
Minä olen erehtynyt aiemmin luulemaan, että aidon filosofian lähtökohta on lapsenomainen avoimuus ja uteliaisuus, elämää ihmettelevä asenne - ja sitä ei mikään tapa niin helposti, kuin ylhäältä tuleva halveksunta. Toinen mielestäni filosofiseen ajatteluun kiinteästi liittyvä asia on dialogisuus. Kukkotappelut ovat siitä kaukana.
Kirjoituskurssi
Tällä viikolla olen kirjoitellut muutaman tekstin kirjotuskurssille, jolla voi suorittaa pakollisen yhden opintoviikon äidinkielen kurssin.
Kirjoitin tarinasta uutisen, jälkiarvostelun dokumenttielokuvasta Tunnustus, hartauden ensi lauantain EO-iltaan ja hiukan teinahtavan(?) novellin...
Nautin kirjoittamisesta paljon enemmän kuin olin muistanutkaan. En ole todella pitkään aikaan kirjoittanut varsinaisesti kaunokirjallisia tekstejä, vaan enimmäkseen kaikkea opiskeluun liittyvää taikka sitten jotakin vaahtoavaa tänne virtuaaliin. Varsinkin novellin hiominen oli herkkua, mutta olen silti epävarma tuloksesta, enkä vieläkään tiedä, olisiko loppuratkaisun tai käännekohdan pitänyt olla toisenlainen.
Upea, loistava puoli tuossa kurssissa on, että teksteistä saa palautetta kurssin vetäjältä henkilökohtaisesti!
Palan halusta laittaa noita tekstejä tännekin, mutta täytynee odottaa, että saan ensin suorituksen - eihän sitä koskaan tiedä... ;)
Kirjoitin tarinasta uutisen, jälkiarvostelun dokumenttielokuvasta Tunnustus, hartauden ensi lauantain EO-iltaan ja hiukan teinahtavan(?) novellin...
Nautin kirjoittamisesta paljon enemmän kuin olin muistanutkaan. En ole todella pitkään aikaan kirjoittanut varsinaisesti kaunokirjallisia tekstejä, vaan enimmäkseen kaikkea opiskeluun liittyvää taikka sitten jotakin vaahtoavaa tänne virtuaaliin. Varsinkin novellin hiominen oli herkkua, mutta olen silti epävarma tuloksesta, enkä vieläkään tiedä, olisiko loppuratkaisun tai käännekohdan pitänyt olla toisenlainen.
Upea, loistava puoli tuossa kurssissa on, että teksteistä saa palautetta kurssin vetäjältä henkilökohtaisesti!
Palan halusta laittaa noita tekstejä tännekin, mutta täytynee odottaa, että saan ensin suorituksen - eihän sitä koskaan tiedä... ;)
Aikalisä!
Jumala antoi viime viikonlopuksi aikalisän.
Torstaina olisi alkanut englanninkielinen intensiivikurssi, mutta kun tulin jo silloin mahatautiin, kurssi jäi väliin. Viikonloppuna oli Turussa Pohjoismaiden suurin kristillinen musiikkitapahtuma, MaataNäkyvissä-festarit. Miika lähti perjantai-aamuna anivarhain Teron, Peksin ja Ammin kanssa sinne töihin; minunkin piti mennä, mutta sen sijaan makasin kirjaimellisesti sängynpohjalla melkein koko viikonlopun. Perjantain aikana olin hereillä ehkä kahdeksan tuntia, enkä syönyt juuri mitään... Vähän näkkäriä, mustikkakeittoa, teetä ja korppuja.
Sunnuntaina olin sentään sen verran tolpillani, että pääsin messuun. Miika ehti kotiin vasta yhdeksäksi illalla, joten minä sain kunnon annoksen itsekseenoloa. Katselin kaikki rästissä olleet MacGyverin jaksot, luin ja tietysti bloggasin...
Tuli kyllä niin tarpeeseen. Luultavasti viimeksi kesällä on ollut viikonloppu taikka ylipäätään yhtä päivää pitempi jakso, jolloin ei ole ollut mitään velvoitteita.
Oli ihanaa, kerrassaan nautinnollista kyhjöttää sohvannurkassa neljän seinän sisällä, lämpimässä, ja tuijotella ulos suurista ikkunoistamme...
Torstaina olisi alkanut englanninkielinen intensiivikurssi, mutta kun tulin jo silloin mahatautiin, kurssi jäi väliin. Viikonloppuna oli Turussa Pohjoismaiden suurin kristillinen musiikkitapahtuma, MaataNäkyvissä-festarit. Miika lähti perjantai-aamuna anivarhain Teron, Peksin ja Ammin kanssa sinne töihin; minunkin piti mennä, mutta sen sijaan makasin kirjaimellisesti sängynpohjalla melkein koko viikonlopun. Perjantain aikana olin hereillä ehkä kahdeksan tuntia, enkä syönyt juuri mitään... Vähän näkkäriä, mustikkakeittoa, teetä ja korppuja.
Sunnuntaina olin sentään sen verran tolpillani, että pääsin messuun. Miika ehti kotiin vasta yhdeksäksi illalla, joten minä sain kunnon annoksen itsekseenoloa. Katselin kaikki rästissä olleet MacGyverin jaksot, luin ja tietysti bloggasin...
Tuli kyllä niin tarpeeseen. Luultavasti viimeksi kesällä on ollut viikonloppu taikka ylipäätään yhtä päivää pitempi jakso, jolloin ei ole ollut mitään velvoitteita.
Oli ihanaa, kerrassaan nautinnollista kyhjöttää sohvannurkassa neljän seinän sisällä, lämpimässä, ja tuijotella ulos suurista ikkunoistamme...
perjantaina, marraskuuta 18, 2005
Eräältä nimeltään rutiinitoimenpide?
Katolilaisen blogista löysin linkin aborttia vastustavan Priests for Life -järjestön sivuille, missä on muun muassa kuvia abortoiduista lapsista.
Kuvat ovat järkyttäviä. En tiedä, kummat ovat pahempia, kuvat kaksitoistaviikkoisista ja nuorempana abortoiduista lapsista, vai kuvat joissa on yli kaksitoistaviikkoisia lapsia.
Lisäksi sivuilta löytyy läsnäolijan todistus elävältä abortoinnnista (käännös omani, en tiedä onko oikea - enkä myöskään, tehdäänkö tätä Suomessa). Termi tarkoittaa, että synnytys käynnistetään liian aikaisin, lapsi vedetään ulos kohdusta ja viedään sitten toiseen huoneeseen kuolemaan. Lisää yksityiskohtia Jill Stanekin kertomuksesta.
Onko tämä nyt sitten syyllistämistä? Kuitenkin nämä kuvat kertovat vain totuuden siitä, mitä abortissa todella tapahtuu. En ymmärrä, en voi ymmärtää, kuinka kukaan voi tehdä tällaista, vieläpä satojatuhansia kertoja elämänsä aikana? ? ???
Voiko kirjaimellisesti kappaleiksi revittyjen lasten ruumiinosien näkemiseen todella turtua?
Kuvat ovat järkyttäviä. En tiedä, kummat ovat pahempia, kuvat kaksitoistaviikkoisista ja nuorempana abortoiduista lapsista, vai kuvat joissa on yli kaksitoistaviikkoisia lapsia.
Lisäksi sivuilta löytyy läsnäolijan todistus elävältä abortoinnnista (käännös omani, en tiedä onko oikea - enkä myöskään, tehdäänkö tätä Suomessa). Termi tarkoittaa, että synnytys käynnistetään liian aikaisin, lapsi vedetään ulos kohdusta ja viedään sitten toiseen huoneeseen kuolemaan. Lisää yksityiskohtia Jill Stanekin kertomuksesta.
Onko tämä nyt sitten syyllistämistä? Kuitenkin nämä kuvat kertovat vain totuuden siitä, mitä abortissa todella tapahtuu. En ymmärrä, en voi ymmärtää, kuinka kukaan voi tehdä tällaista, vieläpä satojatuhansia kertoja elämänsä aikana? ? ???
Voiko kirjaimellisesti kappaleiksi revittyjen lasten ruumiinosien näkemiseen todella turtua?
torstaina, marraskuuta 17, 2005
Virtuaalinen avautuminen
Tulin kipeäksi, enkä päässyt psykologian intensiivikurssille, jolla käsitellään ihmisen yhteenkuulumisen tarvetta. :/ Olen sitten viettänyt koko päivän virtuaalissa. Olisi tietysti voinut opiskella ja lukea ihmisyksilössä tapahtuvan kehityksen kulttuurisesti määräytyneestä luonteesta.
Sen sijaan olen taas kierrellyt blogeja, ja lisäilin atopiainfopläjäykseen pari yksityiskohtaa. Mistä saankin sopivan aasinsillan päivän avautumiseen: on se niin väärin, että atoopikon pitäisi jaksaa enemmän sairaanakin! Luin jostakin ohje-esitteestä, että "Kun olet sairas, hoida ihoasi erityisen hyvin." Setäni sanoisi, että voi hyvä Sylvi ja pari muuta naista. Kun tavalliset ihmiset sairastuvat, heille sanotaan, että lepää nyt, älä stressaa mitään. Mutta ei atoopikolle...
Teki kyllä hyvää kirjoittaa atopiasta. On ollut mielessä usein ennenkin, mutta Janin kiinnostus antoi siihen oivan kimmokkeen. Toisaalta olen vähän epäröinyt, sillä oman navan ympärillä kitiseminen ryöstäytyy helposti käsistä jatkuvaksi valitukseksi, enkä itsekään jaksa kuunnella sellaista.
Sen sijaan olen taas kierrellyt blogeja, ja lisäilin atopiainfopläjäykseen pari yksityiskohtaa. Mistä saankin sopivan aasinsillan päivän avautumiseen: on se niin väärin, että atoopikon pitäisi jaksaa enemmän sairaanakin! Luin jostakin ohje-esitteestä, että "Kun olet sairas, hoida ihoasi erityisen hyvin." Setäni sanoisi, että voi hyvä Sylvi ja pari muuta naista. Kun tavalliset ihmiset sairastuvat, heille sanotaan, että lepää nyt, älä stressaa mitään. Mutta ei atoopikolle...
Teki kyllä hyvää kirjoittaa atopiasta. On ollut mielessä usein ennenkin, mutta Janin kiinnostus antoi siihen oivan kimmokkeen. Toisaalta olen vähän epäröinyt, sillä oman navan ympärillä kitiseminen ryöstäytyy helposti käsistä jatkuvaksi valitukseksi, enkä itsekään jaksa kuunnella sellaista.
Varo, Tiikeri!
Nalle Puh -persoonallisuustestin tulos:
Sinä ja Tiikeri voisitte olla kaksosia.
Heittäydyt tarkemmin ajattelematta mukaan mihin vain. Innostut helposti ja olet hauska, mutta myös ajattelematon. Niinpä voit joskus pahoittaa toisen mielen ihan vahingossa. Ole siis varovainen.
Hmm... kyllähän vaatteitteni alta tiikerinraidat varmaan löytyy, mutta olen silti aika harkitseva. Tai sanotaan, että Tiikeri on häkissä, ja pääsee tai päästetään joskus vähäksi aikaa irti... ;D
Ja testin löysin mummilasta. :)
Sinä ja Tiikeri voisitte olla kaksosia.
Heittäydyt tarkemmin ajattelematta mukaan mihin vain. Innostut helposti ja olet hauska, mutta myös ajattelematon. Niinpä voit joskus pahoittaa toisen mielen ihan vahingossa. Ole siis varovainen.
Hmm... kyllähän vaatteitteni alta tiikerinraidat varmaan löytyy, mutta olen silti aika harkitseva. Tai sanotaan, että Tiikeri on häkissä, ja pääsee tai päästetään joskus vähäksi aikaa irti... ;D
Ja testin löysin mummilasta. :)
keskiviikkona, marraskuuta 16, 2005
Jos raavin, niin raavin muuten vaan
Infopaloja elämästäni atopian kanssa.
Minulla on ollut kuiva ja ongelmainen iho siitä lähtien, kun aloin tulla murrosikään kahdentoista vanhana. Atoopikko nimityksen kuulin ensi kerran vasta hakiessani lukion jälkeen lääkärintodistusta kouluhakemuksia varten. Identiteetiltäni olen ollut atoopikko vasta muutamia vuosia.
Myös ihot ovat yksilöitä, ja siksi atopia voi merkitä eri asioita eri henkilöille. Jotkut atoopikot ovat sellaisia missejä ja mistereitä, että kukaan ei arvaa epäillä heidän olevan kroonisesti sairaita. Toiset taas ovat jatkuvasti ihottumaisia, raapimassa, kipeitä, punoittavia, iho tulehduksen partaalla ja joutuvat (tai pääsevät?) välillä sairaalahoitoon.
Minä sijoitun näiden kahden ääripään välimaastoon. Useimmiten ihottumaa ja punoitusta on sen verran, että atopiani voi huomata; käsissä ihottuma on kroonistunut. Joskus iho kuitenkin paranee niin, että se on kuin kenen tahansa terveen ihmisen iho. Ehkä omituisinta on se, että kasvojeni ihotyypiksi olen lopulta onnistunut määrittämään atooppinen sekaiho. !?!
Atopia merkitsee minulle...
* jokapäiväistä noin tunnin pituista pesu- ja rasvaussessiota, joka pitenee pahimmillaan puoleentoista tuntiin silloin, kun pesen hiukset
* peseytymistä korkeintaan haalella vedellä, tai muuten seuraa
* kutinaa, ja...
* melkein joka aamu raapimista
* usein palelua - keekoilen rasvattuani aamuisin alasti, odottaessani rasvan imeytymistä, niin ettei se tartu vaatteisiin
* joskus sitä, että on liian kuuma, hikoaa, eikä voi rasvata, koska rasva vain kohoaisi hien mukana huokosista ulos - tämä voi johtua tietysti huoneiston lämpötilasta taikka sitten atoopikon lämmönsäätelyjärjestelmän brakailusta
* lähes joka-aamuista kiirettä, sillä koskaan ei voi tietää etukäteen, kuinka kauan rasvaamiseen kuluu aikaa - sehän riippuu ihon kunnosta, joka voi huomattavasti muuttua yön aikana
* huomattavaa taloudellista rasitetta - rasvoihin ja allergialääkkeisiin, joita syön läpi vuoden (jotta nenä ei vuotaisi ja nenänalus kuluisi puhki), kuluu vähän vajaa 600 euroa vuodessa. Tuon summan ylittävät kustannukset KELA korvaisi lähes kokonaan...
* loputonta reseptien uusimista - saan olla kiitollinen siitä, että olen saanut reseptit lähes kaikkiin käyttämiini rasvoihin; tällä tavoin säästää edesä vähän
* ikuista apteekissa ja YTHS:llä ravaamista
* tietynlaisten vaatteiden käyttämistä; usein en voi pitää niitä vaatteita, joita haluaisin - vaatteiden pitäisi olla sileitä, mielellään puuvillaa, hengittäviä ja väljiä. Niinpä minulla onkin paljon vaatteita, joita olen hankkinut parempina aikoina, mutta en raaski heittää pois eläessäni uskossa, että parempia aikoja taas tulee
* hikoilun välttämistä - monet atoopikot ovat allergisia omalle hielleen, minä luultavasti myös. Toisaalta liikunta tekisi elimistölle, pääkopalle ja ihollekin hyvää, poistaahan se kuona-aineita ja pitää fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia yllä, mutta liikunan jälkeen pitäisi päästä heti huuhtomaan hiet pois - mistä seuraisi jälleen rasvausruljanssi. Erityisen ongelmallista on hyötyliikunta. Liikun lähes kaikkialle kävellen ja pyörällä, ja kun melkein aina on kiire, usein tulee myös hiki...
* jatkuvaa pyrkimystä mahdollisimman säännölliseen ja terveelliseen elämään - iho tarvitsee uusiutuakseen ne kahdeksan tunnin yöunet ja lisäksi ainakin minun ihoni haluaa säännöllisin väliajoin rasvaa
* alituista veden juomista - sisältäpäin tuleva kosteus on tehokkaampaa kuin rasvaaminen; juon noin kolme litraa pelkkää vettä päivittäin
* edellisestä seuraavaa vessassa juoksemista, käsien pesua ja rasvaamista
* sitkeitä, vaihtelevasti onnistuvia yrityksiä pysytellä onnellisena, välttää stressiä ja itkemistä - usein iho menee huonompaan kuntoon, "räjähtää", kun stressi laukeaa
* monenlaisten tunteiden kohtaamista ja käsittelyä - ihon hoitaminen ja sen kunto voivat saada aikaan hyrisevää hyvää mieltä, voimatonta raivoa, kyynis-pessimististä turhautumista, hoitoväsymystä, syvää häpeää nykyisiin kauneusihanteisiin sopimattomasta ulkomuodosta...
* harvinaisen, mutta sitäkin kiusallisemman tuijotuksen sietämistä
* kivuliasta kärsivällisyyden kasvua ;)
Otsikko on lainattu mukaelmasta Oodi atopialle. Paffe-siskon atoopikkoystävä oli joskus jossakin törmännyt tähän Juice Leskisen Syksyn sävelestä mukailtuun veisuun, mutta en onnistunut löytämään sitä ainakaan googlella. Liitän sen tähän loppuun, jos saan jostakin käsiini.
Muokattu 17.11. Lisätty atopian merkityksiä ja viilattu viimeistä kappaletta.
Minulla on ollut kuiva ja ongelmainen iho siitä lähtien, kun aloin tulla murrosikään kahdentoista vanhana. Atoopikko nimityksen kuulin ensi kerran vasta hakiessani lukion jälkeen lääkärintodistusta kouluhakemuksia varten. Identiteetiltäni olen ollut atoopikko vasta muutamia vuosia.
Myös ihot ovat yksilöitä, ja siksi atopia voi merkitä eri asioita eri henkilöille. Jotkut atoopikot ovat sellaisia missejä ja mistereitä, että kukaan ei arvaa epäillä heidän olevan kroonisesti sairaita. Toiset taas ovat jatkuvasti ihottumaisia, raapimassa, kipeitä, punoittavia, iho tulehduksen partaalla ja joutuvat (tai pääsevät?) välillä sairaalahoitoon.
Minä sijoitun näiden kahden ääripään välimaastoon. Useimmiten ihottumaa ja punoitusta on sen verran, että atopiani voi huomata; käsissä ihottuma on kroonistunut. Joskus iho kuitenkin paranee niin, että se on kuin kenen tahansa terveen ihmisen iho. Ehkä omituisinta on se, että kasvojeni ihotyypiksi olen lopulta onnistunut määrittämään atooppinen sekaiho. !?!
Atopia merkitsee minulle...
* jokapäiväistä noin tunnin pituista pesu- ja rasvaussessiota, joka pitenee pahimmillaan puoleentoista tuntiin silloin, kun pesen hiukset
* peseytymistä korkeintaan haalella vedellä, tai muuten seuraa
* kutinaa, ja...
* melkein joka aamu raapimista
* usein palelua - keekoilen rasvattuani aamuisin alasti, odottaessani rasvan imeytymistä, niin ettei se tartu vaatteisiin
* joskus sitä, että on liian kuuma, hikoaa, eikä voi rasvata, koska rasva vain kohoaisi hien mukana huokosista ulos - tämä voi johtua tietysti huoneiston lämpötilasta taikka sitten atoopikon lämmönsäätelyjärjestelmän brakailusta
* lähes joka-aamuista kiirettä, sillä koskaan ei voi tietää etukäteen, kuinka kauan rasvaamiseen kuluu aikaa - sehän riippuu ihon kunnosta, joka voi huomattavasti muuttua yön aikana
* huomattavaa taloudellista rasitetta - rasvoihin ja allergialääkkeisiin, joita syön läpi vuoden (jotta nenä ei vuotaisi ja nenänalus kuluisi puhki), kuluu vähän vajaa 600 euroa vuodessa. Tuon summan ylittävät kustannukset KELA korvaisi lähes kokonaan...
* loputonta reseptien uusimista - saan olla kiitollinen siitä, että olen saanut reseptit lähes kaikkiin käyttämiini rasvoihin; tällä tavoin säästää edesä vähän
* ikuista apteekissa ja YTHS:llä ravaamista
* tietynlaisten vaatteiden käyttämistä; usein en voi pitää niitä vaatteita, joita haluaisin - vaatteiden pitäisi olla sileitä, mielellään puuvillaa, hengittäviä ja väljiä. Niinpä minulla onkin paljon vaatteita, joita olen hankkinut parempina aikoina, mutta en raaski heittää pois eläessäni uskossa, että parempia aikoja taas tulee
* hikoilun välttämistä - monet atoopikot ovat allergisia omalle hielleen, minä luultavasti myös. Toisaalta liikunta tekisi elimistölle, pääkopalle ja ihollekin hyvää, poistaahan se kuona-aineita ja pitää fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia yllä, mutta liikunan jälkeen pitäisi päästä heti huuhtomaan hiet pois - mistä seuraisi jälleen rasvausruljanssi. Erityisen ongelmallista on hyötyliikunta. Liikun lähes kaikkialle kävellen ja pyörällä, ja kun melkein aina on kiire, usein tulee myös hiki...
* jatkuvaa pyrkimystä mahdollisimman säännölliseen ja terveelliseen elämään - iho tarvitsee uusiutuakseen ne kahdeksan tunnin yöunet ja lisäksi ainakin minun ihoni haluaa säännöllisin väliajoin rasvaa
* alituista veden juomista - sisältäpäin tuleva kosteus on tehokkaampaa kuin rasvaaminen; juon noin kolme litraa pelkkää vettä päivittäin
* edellisestä seuraavaa vessassa juoksemista, käsien pesua ja rasvaamista
* sitkeitä, vaihtelevasti onnistuvia yrityksiä pysytellä onnellisena, välttää stressiä ja itkemistä - usein iho menee huonompaan kuntoon, "räjähtää", kun stressi laukeaa
* monenlaisten tunteiden kohtaamista ja käsittelyä - ihon hoitaminen ja sen kunto voivat saada aikaan hyrisevää hyvää mieltä, voimatonta raivoa, kyynis-pessimististä turhautumista, hoitoväsymystä, syvää häpeää nykyisiin kauneusihanteisiin sopimattomasta ulkomuodosta...
* harvinaisen, mutta sitäkin kiusallisemman tuijotuksen sietämistä
* kivuliasta kärsivällisyyden kasvua ;)
Otsikko on lainattu mukaelmasta Oodi atopialle. Paffe-siskon atoopikkoystävä oli joskus jossakin törmännyt tähän Juice Leskisen Syksyn sävelestä mukailtuun veisuun, mutta en onnistunut löytämään sitä ainakaan googlella. Liitän sen tähän loppuun, jos saan jostakin käsiini.
Muokattu 17.11. Lisätty atopian merkityksiä ja viilattu viimeistä kappaletta.
maanantaina, marraskuuta 14, 2005
Repeilemisiä
Eilen onnistuin kokemaan itseni täysin epäkelvoksi ihmiseksi niin pienestä syystä, että en kehtaa kertoa. Itkin silmät päästäni, ja sehän ei tee atoopikolle hyvää. Lisäksi onnistuin kyhäämään kokoon kunnon riidan Miikan kanssa, mistä seurasi lisää kyyneleitä. Mistä se tunne tuli? Miksi? En tiedä. Voisin esittää liudan mahdollisia psykologisoituja syitä, mutta en tiedä, olisiko yksikään niistä oikea, tai edes osasyy.
Tänä aamuna en mitenkään jaksanut mennä Hegelin oikeusfilosofiaa jyystävään seminaariin (pdf). Jossakin kohtaa henkinen jaksaminen kertakaikkiaan loppuu... Lupailin itselleni, että teen kotona kouluhommia. Pitäisi nimäittäin (taas) lukea tenttiin. Kohta tulevat psykologian ja teologian tentit; nyt stressaan sitä, että en saa luettua. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, iskee viime hetken paniikki, aloitan lukemisen ja stressaan sitä, että en aloittanut ajoissa enkä siis ehdi lukea riittävästi. Tentin jälkeen lupaan itselleni: ei koskaan enää...
Opiskelun sijaan olen kuluttanut koko aamupäivän lukemalla blogeja, ja moraalinen krapula on vertaansa vailla. Blogikiertueella huomasin, että mummilan Jani lukee tällä viikolla muun muassa Raivoa rakkautta. Se antoi lisäpontta kirjoittamiseen. Jotta Janin ja muiden iloksi (? ;) olisi jotakin uuttakin luettavaa...
Olen vieläkin sisältä kipeä ja surullinen eilisestä, vaikka en enää tunnemyrskyn revittävänä. Vuosienkin kamppailun jälkeen tämä olotila, jossa hyväksyn itseni, näyttää edelleen olevan kovin hauras, helposti järkkyvä. "Tämä puoli ylös, sisältää herkästi särkyvää." Herra armahda!
Tänä aamuna en mitenkään jaksanut mennä Hegelin oikeusfilosofiaa jyystävään seminaariin (pdf). Jossakin kohtaa henkinen jaksaminen kertakaikkiaan loppuu... Lupailin itselleni, että teen kotona kouluhommia. Pitäisi nimäittäin (taas) lukea tenttiin. Kohta tulevat psykologian ja teologian tentit; nyt stressaan sitä, että en saa luettua. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, iskee viime hetken paniikki, aloitan lukemisen ja stressaan sitä, että en aloittanut ajoissa enkä siis ehdi lukea riittävästi. Tentin jälkeen lupaan itselleni: ei koskaan enää...
Opiskelun sijaan olen kuluttanut koko aamupäivän lukemalla blogeja, ja moraalinen krapula on vertaansa vailla. Blogikiertueella huomasin, että mummilan Jani lukee tällä viikolla muun muassa Raivoa rakkautta. Se antoi lisäpontta kirjoittamiseen. Jotta Janin ja muiden iloksi (? ;) olisi jotakin uuttakin luettavaa...
Olen vieläkin sisältä kipeä ja surullinen eilisestä, vaikka en enää tunnemyrskyn revittävänä. Vuosienkin kamppailun jälkeen tämä olotila, jossa hyväksyn itseni, näyttää edelleen olevan kovin hauras, helposti järkkyvä. "Tämä puoli ylös, sisältää herkästi särkyvää." Herra armahda!
Usko, joka siirtää vuoria?
Kirjoitin tämän tekstin kommentiksi katolilaisen blogiin. Tavoitteena on perustella, miksi Jumalauskon ja evoluutiouskon ei tulisi asustaa samassa sydämessä. Tekstiin tulee mahdollisesti muutoksia tulevaisuudessa.
Käsittääkseni evoluutioteoriaan kuuluu erottamattomasti ajatus, että ei ole mitään korkeampaa voimaa, saati Jumalaa, joka ohjaisi evoluutiota. Idea on nimenomaan se, että kaikki, aivan kaikki, on syntynyt sokean sattuman tuloksena.
Luonnonvalinta on sana, joka kuvaa prosessia, eikä suinkaan periaate, jota evoluutio toteuttaisi - eihän evoluutiossa voi olla mitään periaatteita, jos sitä ei ohjaa mikään, vaan kaikki on pelkkää sattumaa. Tästä syystä on ongelmallista yhdistää Jumalaa ja evoluutiota. On valittava jompi kumpi.
Lisäksi voidaan kysyä: miksi Jumala olisi luonut monia epäkelpoja yksilöitä evoluution kautta pelkiksi väliportaiksi, kun on Raamatun mukaan tehnyt kaiken kerralla hyväksi? Miksi Jumala olisi tehnyt häntä vähemmän miellyttäviä olentoja, jos hän kykenee tekemään kerralla sellaisia, jotka miellyttävät häntä? Jos luominen olisi ollut evolutiivinen prosessi, missä kohtaa oli se piste, jossa maailma tuli valmiiksi, Jumala katsoi kaikkea luomaansa ja totesi: "Se on hyvä"? Entä milloin tapahtui lankeemus?
On mielenkiintoista sekin, että evoluutioon liitetään ajatus kaiken kehittymisestä. Jos on niin, että evoluutiota ei ohjaa mikään, olisi parempi käyttää neutraalia sanaa muutos, sillä kehitys mielletään yleensä muutokseksi parempaan. Miksi ihmeessä selviytymiskykyisempi merkitsisi parempaa?
Sokea sattuma ei pyri hyvään, parempaan tai yhtään mihinkään. Sokea sattuma, luonnonvalinta taikka mikään muukaan evoluutioon liitetyistä sanoista ja mielikuvista ei tee siitä persoonallista voimaa. Onkin kiintoisaa, että monet sen kannattajista erehtyvät puhumaan evoluutiosta sellaisena, vaikka motiivi heidän evoluutiouskoonsa saattaa löytyä halusta kieltää Jumalan olemassaolo. Ihmisellä näyttää kuitenkin olevan epätoivoinen tarve uskoa johonkin itseään suurempaan.
Mahdollisuus siihen, että tällainen maailmankaikkeus on syntynyt sattumalta, on aivan olemattoman pieni. Eikö ole ihmeellistä? Evoluution pitäminen totena vaatii siis vähintään yhtä paljon tai jopa enemmänkin uskoa, kuin ajatus, että tämän kaiken kauniin, joskin synnin särkemän, olisi luonut kaikkivaltias ja hyvä Jumala.
Käsittääkseni evoluutioteoriaan kuuluu erottamattomasti ajatus, että ei ole mitään korkeampaa voimaa, saati Jumalaa, joka ohjaisi evoluutiota. Idea on nimenomaan se, että kaikki, aivan kaikki, on syntynyt sokean sattuman tuloksena.
Luonnonvalinta on sana, joka kuvaa prosessia, eikä suinkaan periaate, jota evoluutio toteuttaisi - eihän evoluutiossa voi olla mitään periaatteita, jos sitä ei ohjaa mikään, vaan kaikki on pelkkää sattumaa. Tästä syystä on ongelmallista yhdistää Jumalaa ja evoluutiota. On valittava jompi kumpi.
Lisäksi voidaan kysyä: miksi Jumala olisi luonut monia epäkelpoja yksilöitä evoluution kautta pelkiksi väliportaiksi, kun on Raamatun mukaan tehnyt kaiken kerralla hyväksi? Miksi Jumala olisi tehnyt häntä vähemmän miellyttäviä olentoja, jos hän kykenee tekemään kerralla sellaisia, jotka miellyttävät häntä? Jos luominen olisi ollut evolutiivinen prosessi, missä kohtaa oli se piste, jossa maailma tuli valmiiksi, Jumala katsoi kaikkea luomaansa ja totesi: "Se on hyvä"? Entä milloin tapahtui lankeemus?
On mielenkiintoista sekin, että evoluutioon liitetään ajatus kaiken kehittymisestä. Jos on niin, että evoluutiota ei ohjaa mikään, olisi parempi käyttää neutraalia sanaa muutos, sillä kehitys mielletään yleensä muutokseksi parempaan. Miksi ihmeessä selviytymiskykyisempi merkitsisi parempaa?
Sokea sattuma ei pyri hyvään, parempaan tai yhtään mihinkään. Sokea sattuma, luonnonvalinta taikka mikään muukaan evoluutioon liitetyistä sanoista ja mielikuvista ei tee siitä persoonallista voimaa. Onkin kiintoisaa, että monet sen kannattajista erehtyvät puhumaan evoluutiosta sellaisena, vaikka motiivi heidän evoluutiouskoonsa saattaa löytyä halusta kieltää Jumalan olemassaolo. Ihmisellä näyttää kuitenkin olevan epätoivoinen tarve uskoa johonkin itseään suurempaan.
Mahdollisuus siihen, että tällainen maailmankaikkeus on syntynyt sattumalta, on aivan olemattoman pieni. Eikö ole ihmeellistä? Evoluution pitäminen totena vaatii siis vähintään yhtä paljon tai jopa enemmänkin uskoa, kuin ajatus, että tämän kaiken kauniin, joskin synnin särkemän, olisi luonut kaikkivaltias ja hyvä Jumala.
maanantaina, marraskuuta 07, 2005
Tällainen minä olen?
Tein aiempaa tulosta ESFJ varmistellakseni suomenkielisen
persoonallisuustestin.
Tulos säilyi samana, vaikka kuva vaikuttaa ehkä hiukan liian ruusuiselta. Kuvauksesta on olemassa pitempikin versio.
Tiedä häntä sitten. :)
persoonallisuustestin.
Tulos säilyi samana, vaikka kuva vaikuttaa ehkä hiukan liian ruusuiselta. Kuvauksesta on olemassa pitempikin versio.
Tiedä häntä sitten. :)
sunnuntaina, marraskuuta 06, 2005
Meillä ompi voitto!
Minua hiljaa jäytäneistä peloista huolimatta KO sai upean vaalivoiton JYY:n edustajistovaaleissa 2005. Olemme kuudella paikalla edelleen edustajiston kolmanneksi suurin ryhmä. :)
Itse sain 19 ääntä, ja olen järjestyksessä KO:n toinen varaedustaja. Olin aluksi pettynyt - ajattelin, että minun olisi ollut mahdollista päästä edustajistoon suoralta kädeltä. Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, on tullut aika nöyrä olo. Tutkaillessani vaalien tuloslistoja olen huomannut, että moni minua pätevämpi on saanut paljon vähemmän ääniä.
Edellisten vaalien jälkeen vuonna 2003 olin vähintäänkin ällikällä lyöty; silloin olin vasta aloittanut opinnot, enkä osannut olettaa yhtään mitään. Tuolloinkin sain paljon odotettua enemmän ääniä, ja toivoin, että olisin jotenkin voinut kiittää äänestäjiäni. Nyt siihen on mahdollisuus - siis kiitos sinulle, joka minua äänestit!
Kiitokseksi tahdon myös hoitaa toimeni niin hyvin kuin mahdollista. :)
Itse sain 19 ääntä, ja olen järjestyksessä KO:n toinen varaedustaja. Olin aluksi pettynyt - ajattelin, että minun olisi ollut mahdollista päästä edustajistoon suoralta kädeltä. Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, on tullut aika nöyrä olo. Tutkaillessani vaalien tuloslistoja olen huomannut, että moni minua pätevämpi on saanut paljon vähemmän ääniä.
Edellisten vaalien jälkeen vuonna 2003 olin vähintäänkin ällikällä lyöty; silloin olin vasta aloittanut opinnot, enkä osannut olettaa yhtään mitään. Tuolloinkin sain paljon odotettua enemmän ääniä, ja toivoin, että olisin jotenkin voinut kiittää äänestäjiäni. Nyt siihen on mahdollisuus - siis kiitos sinulle, joka minua äänestit!
Kiitokseksi tahdon myös hoitaa toimeni niin hyvin kuin mahdollista. :)
maanantaina, lokakuuta 31, 2005
Tunnollisuus on
En tahtonut eilen illalla saada millään unta. Se on minulle äärimmäisen harvinaista, yleensä nukahdan melkein saman tien kun lasken pään tyynyyn, ja nukun sitten syvää, rauhallista unta, kunnes kännykkä alkaa piipittää ja on pakko kömpiä unen lämmöstä kylmään aamuun. Pidän kyllä aamuista, varhaisista aamuista, joiden valo on lempeää ja kirkasta yhtä aikaa. Usein on vain liian kiire nauttia niistä...
Illalla oli kuitenkin aikaa miettiä. Totesin, että olen alkanut taas suorittaa elämää. Ryttylässä ollessamme eräs Toni sanoi minulle, että siitä pääsee eroon vain lopettamalla kaiken suorittamisen, välittämättä siitä, mikä olisi velvollisuuteni taikka oikein muita kohtaan. Se on vaikeaa, tai lähes mahdotonta, ainakin minulle.
Olen yrittänyt vuosia päästä tasapainoon tämän asian kanssa. Nautin ihan oikeasti siitä, kun on paljon tekemistä. Nyt kuitenkin jouduin jättämään kaksi isoa tenttiä väliin, kun en saanut riittävästi luettua kumpaankaan. Syynä osittain se, että olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että minun täytyy läsnäolollani pitää joitakin toimintoja pystyssä. Niin, ne ovat kaikki sellaisia asioita, joissa tykkään olla mukana. Mutta velvollisuudentuntoni estää minua olemasta pois silloinkaan, kun olen väsynyt, tai olisi pakko opiskella.
Paffe oli viikonlopun täällä, ja lauantai-iltana EO:lla puhelemassa. Oli ihanaa nähdä. Silti en voi sanoa, että viikonloppu olisi ollut lepoa - lauantaina tuntui olevan niin kiire, ettei hetkeksikään voinut hellittää, vaikka oikeasti ei edes ollut kiire. Sunnuntaista toivoin päivää, jolloin olisi voinut jättää aivot narikkaan ja olla vain, tekemättä yhtään mitään. Ilkka oli kuitenkin myös käymässä täällä, ja lisäksi Karhut tulivat katsomaan B5:a... oli oikein kivaa, ja todella halusin kaikkia nähdä, mutta tänä aamuna ei tunnu siltä, että olisin levännyt. Tuleva viikko ei myöskään näytä siltä, että lepoa olisi tiedossa.
Aiemmista epäilyksistä huolimatta taidamme sittenkin hakea vaihtoon Kanadaan. Se merkitsee lopun opintotuen säästämistä vaihtoa varten ja toisen työpaikan hankkimista. Tällä hetkellä olo on se, että nykyiselläänkin tehtävää on aivan tarpeeksi. Jos en löydä asiaan ratkaisua ja pian, Pälli leviää.
Ratkeamaton yhtälö? Jäämme jännityksellä odottamaan, mitä tapahtuu... ;)
P.S. Olen jo pari vuotta yrittänyt liittyä vertaistukiryhmään nimeltä Anonyymit Tunnolliset, mutta en koskaan muista postittaa hakemusta. Lisäksi liittymisehtona on hankkia huoneentaulu, jossa lukee: "Tunnollisuus on perseestä." Sitä en aio tehdä. Kuulin vastikään, että eräs ryhmään liittynyt nuori mies oli teettänyt huoneentaulun ystävällään - ristipistotyön, jossa kyseinen teksti komeilee vaaleanpunaisten ruusujen ympäröimänä... :D
Illalla oli kuitenkin aikaa miettiä. Totesin, että olen alkanut taas suorittaa elämää. Ryttylässä ollessamme eräs Toni sanoi minulle, että siitä pääsee eroon vain lopettamalla kaiken suorittamisen, välittämättä siitä, mikä olisi velvollisuuteni taikka oikein muita kohtaan. Se on vaikeaa, tai lähes mahdotonta, ainakin minulle.
Olen yrittänyt vuosia päästä tasapainoon tämän asian kanssa. Nautin ihan oikeasti siitä, kun on paljon tekemistä. Nyt kuitenkin jouduin jättämään kaksi isoa tenttiä väliin, kun en saanut riittävästi luettua kumpaankaan. Syynä osittain se, että olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että minun täytyy läsnäolollani pitää joitakin toimintoja pystyssä. Niin, ne ovat kaikki sellaisia asioita, joissa tykkään olla mukana. Mutta velvollisuudentuntoni estää minua olemasta pois silloinkaan, kun olen väsynyt, tai olisi pakko opiskella.
Paffe oli viikonlopun täällä, ja lauantai-iltana EO:lla puhelemassa. Oli ihanaa nähdä. Silti en voi sanoa, että viikonloppu olisi ollut lepoa - lauantaina tuntui olevan niin kiire, ettei hetkeksikään voinut hellittää, vaikka oikeasti ei edes ollut kiire. Sunnuntaista toivoin päivää, jolloin olisi voinut jättää aivot narikkaan ja olla vain, tekemättä yhtään mitään. Ilkka oli kuitenkin myös käymässä täällä, ja lisäksi Karhut tulivat katsomaan B5:a... oli oikein kivaa, ja todella halusin kaikkia nähdä, mutta tänä aamuna ei tunnu siltä, että olisin levännyt. Tuleva viikko ei myöskään näytä siltä, että lepoa olisi tiedossa.
Aiemmista epäilyksistä huolimatta taidamme sittenkin hakea vaihtoon Kanadaan. Se merkitsee lopun opintotuen säästämistä vaihtoa varten ja toisen työpaikan hankkimista. Tällä hetkellä olo on se, että nykyiselläänkin tehtävää on aivan tarpeeksi. Jos en löydä asiaan ratkaisua ja pian, Pälli leviää.
Ratkeamaton yhtälö? Jäämme jännityksellä odottamaan, mitä tapahtuu... ;)
P.S. Olen jo pari vuotta yrittänyt liittyä vertaistukiryhmään nimeltä Anonyymit Tunnolliset, mutta en koskaan muista postittaa hakemusta. Lisäksi liittymisehtona on hankkia huoneentaulu, jossa lukee: "Tunnollisuus on perseestä." Sitä en aio tehdä. Kuulin vastikään, että eräs ryhmään liittynyt nuori mies oli teettänyt huoneentaulun ystävällään - ristipistotyön, jossa kyseinen teksti komeilee vaaleanpunaisten ruusujen ympäröimänä... :D
keskiviikkona, lokakuuta 19, 2005
Toimii kuin kone - vaalikone!
Buahahaa, SYL:n vaalikone sitten tosiaan - pitkän odottelun jälkeen - avautui tänään. Aukeni kyllä, mutta toiminnan kanssa on niin ja näin.
Entäs sitten ehdokkaiden vastaukset - viittaan lähinnä omiini. En sitten onneksi ollut päänsäryn ja väsymyksen kourissa rustatessani kommentteja vaalikoneen väittämiin, lukekaa nyt vaikka tämä lause ja ymmärtäkää... "Voi olla, etä joskus jotakin tämäkin tapahtuu." :D
Lisäksi olen antanut olemattomalle kopo-valiokunnalle (oikeasti opinto- ja tiedevaliokunta) arvaamatonta valtaa ja ollut pontevasti sitä mieltä, että ylioppilaskunnan tulee ottaa kantaa globaaleihin ympäristökysymyksiin. Väsymyksen hämärtämä ymmärrykseni takertui globaaliin ja yhdisti sen inhimillisiin katastrofeihin kuten viime Tapaninpäivän tsunamiin - hämärää logiikkaa?
Vakavasti ottaen olen siis sitä mieltä, että
a) ilman koulutuspoliittista toimintasektoria (korkeakoulupoliittinen sihteeri + opinto- ja tiedevaliokunta) ylioppilaskunnassa ei olisi mitään tahoa, joka koordinoidusti huolehtisi opiskelijoiden edunvalvonnasta yliopistomaailman byrokratian kiemuroissa, ja
b) ylioppilaskunta voi ottaa kantaa myös ympäristöpolitiikkaan niin halutessaan. Se ei ole kuitenkaan ylioppilaskunnan varsinainen tehtävä. Ylioppilaskunnan ympäristöpolitiikan tulisi olla ruohonjuuritason toimintaa, jonka tavoitteena olisi kestävän kehityksen toteutuminen käytännössä, ylioppilaskunnan ja myös sen jäsenten elämässä.
No, ainakin ehdokkaan etsijät saavat hyvät naurut :D
Entäs sitten ehdokkaiden vastaukset - viittaan lähinnä omiini. En sitten onneksi ollut päänsäryn ja väsymyksen kourissa rustatessani kommentteja vaalikoneen väittämiin, lukekaa nyt vaikka tämä lause ja ymmärtäkää... "Voi olla, etä joskus jotakin tämäkin tapahtuu." :D
Lisäksi olen antanut olemattomalle kopo-valiokunnalle (oikeasti opinto- ja tiedevaliokunta) arvaamatonta valtaa ja ollut pontevasti sitä mieltä, että ylioppilaskunnan tulee ottaa kantaa globaaleihin ympäristökysymyksiin. Väsymyksen hämärtämä ymmärrykseni takertui globaaliin ja yhdisti sen inhimillisiin katastrofeihin kuten viime Tapaninpäivän tsunamiin - hämärää logiikkaa?
Vakavasti ottaen olen siis sitä mieltä, että
a) ilman koulutuspoliittista toimintasektoria (korkeakoulupoliittinen sihteeri + opinto- ja tiedevaliokunta) ylioppilaskunnassa ei olisi mitään tahoa, joka koordinoidusti huolehtisi opiskelijoiden edunvalvonnasta yliopistomaailman byrokratian kiemuroissa, ja
b) ylioppilaskunta voi ottaa kantaa myös ympäristöpolitiikkaan niin halutessaan. Se ei ole kuitenkaan ylioppilaskunnan varsinainen tehtävä. Ylioppilaskunnan ympäristöpolitiikan tulisi olla ruohonjuuritason toimintaa, jonka tavoitteena olisi kestävän kehityksen toteutuminen käytännössä, ylioppilaskunnan ja myös sen jäsenten elämässä.
No, ainakin ehdokkaan etsijät saavat hyvät naurut :D
tiistaina, lokakuuta 18, 2005
Olipa kerran...
... niinhän kaikki kunnon sadut alkavat.
Käytiin sunnuntaina katsomassa Jali ja suklaatehdas. Hieno elokuva - suosittelen kaikille, jotka tykkäävät saduista!
Vanha tarina kertoo kaupungista, jonka maisemaa hallitsee salaperäinen suklaatehdas. Kukaan ei käy siellä enää töissä, mutta silti sen suklaa on maankuulua. Tehtaan omistaa vähintään yhtä salaperäinen Villi Vonka (Johnny Depp), joka kertomatta syytä päättää kutsua viisi onnekasta lasta tutustumaan tehtaaseensa. Niinpä viiden suklaalevyn kääreeseen piilotetaan kultainen lippu, joka oikeuttaa tutustumiskäyntiin.
Jali (Freddie Highmore) on pieni poika, jonka perhe on lämmin ja rakastava, mutta kovin köyhä. Kaikkien hämmästykseksi Jali löytää viimeisen kultaisen lipun, ja pääsee vierailulle suklaatehtaaseen...
Jali ja suklaatehdas on klassinen satu opetuksineen kaikkineen - hyvästi väljähtynyt newage-ideologia! Tim Burton on onnistunut luomaan värikylläisen ihmemaan, jossa erityisesti lapsinäyttelijät elävät tarinaa aidosti todeksi. Musiikki on hersyvän hauskaa ja mukaansatempaavaa, eikä Johnny Depp ole koskaa näyttänyt yhtä hyvältä. ;)
Elokuvan loppu jäi kuitenkin hiukan mietityttämään. Löysivätkö kaikki sittenkään omaa paikkaansa - loppu hyvin, kaikki hyvin?
Käytiin sunnuntaina katsomassa Jali ja suklaatehdas. Hieno elokuva - suosittelen kaikille, jotka tykkäävät saduista!
Vanha tarina kertoo kaupungista, jonka maisemaa hallitsee salaperäinen suklaatehdas. Kukaan ei käy siellä enää töissä, mutta silti sen suklaa on maankuulua. Tehtaan omistaa vähintään yhtä salaperäinen Villi Vonka (Johnny Depp), joka kertomatta syytä päättää kutsua viisi onnekasta lasta tutustumaan tehtaaseensa. Niinpä viiden suklaalevyn kääreeseen piilotetaan kultainen lippu, joka oikeuttaa tutustumiskäyntiin.
Jali (Freddie Highmore) on pieni poika, jonka perhe on lämmin ja rakastava, mutta kovin köyhä. Kaikkien hämmästykseksi Jali löytää viimeisen kultaisen lipun, ja pääsee vierailulle suklaatehtaaseen...
Jali ja suklaatehdas on klassinen satu opetuksineen kaikkineen - hyvästi väljähtynyt newage-ideologia! Tim Burton on onnistunut luomaan värikylläisen ihmemaan, jossa erityisesti lapsinäyttelijät elävät tarinaa aidosti todeksi. Musiikki on hersyvän hauskaa ja mukaansatempaavaa, eikä Johnny Depp ole koskaa näyttänyt yhtä hyvältä. ;)
Elokuvan loppu jäi kuitenkin hiukan mietityttämään. Löysivätkö kaikki sittenkään omaa paikkaansa - loppu hyvin, kaikki hyvin?
lauantaina, lokakuuta 08, 2005
Mistä tietää...
... että on liian kiire?
- Siitä, ettei ole kotonaan kerralla niin pitkää aikaa, että ehtisi pestä koneellisen pyykkiä.
... kuuluvansa marginaaliryhmään?
- Siitä, kun ihmiset puhuvat kuin ketään marginaaliin kuuluvaa ei olisi paikalla.
... olevansa liian väsynyt?
- Siitä, kun on ostanut joku päivä sitten vessaan uutta saippuaa käsienpesua varten, tyhjentänyt ostokset olohuoneeseen kiireessä, eikä sitten parin päivän päästä jaksa siirtää saippuaa olohuoneesta vessaan vaikka vanha alkaa olla loppu.
(Onneksi on aviomies:)
Tämä sivu päivittyy mahdollisesti aikojen kuluessa.
- Siitä, ettei ole kotonaan kerralla niin pitkää aikaa, että ehtisi pestä koneellisen pyykkiä.
... kuuluvansa marginaaliryhmään?
- Siitä, kun ihmiset puhuvat kuin ketään marginaaliin kuuluvaa ei olisi paikalla.
... olevansa liian väsynyt?
- Siitä, kun on ostanut joku päivä sitten vessaan uutta saippuaa käsienpesua varten, tyhjentänyt ostokset olohuoneeseen kiireessä, eikä sitten parin päivän päästä jaksa siirtää saippuaa olohuoneesta vessaan vaikka vanha alkaa olla loppu.
(Onneksi on aviomies:)
Tämä sivu päivittyy mahdollisesti aikojen kuluessa.
torstaina, syyskuuta 22, 2005
Ilveskissakin hymyilee, kun sitä silittää
Olin tänään kehityspsykologia II:en luennolla. Kontekstin ja vanhemmuuden ohessa esiin nousi pieni yksityiskohta, kovin kutkuttava sellainen. Rotilla tehdyissä kokeissa oli havaittu, että paijaaminen kasvatti rotanpentujen stressinsietokykyä, ja että vaikutus ulottui rottien aikuisikään asti. Siis hyvää hoivaa emolta saaneet rotanpojat oppivat ottamaan ahdistavatkin tilanteet rennosti. Lisäksi paijatut rotat paijasivat omaa jälkikasvuaan...
Silittäminen nimittäin lisää oksitosiini-hormonin eritystä, mikä vähentää stressiä ja tuottaa mielihyvää!
Ei siis ihme, että Miika saa jatkuvasti silittää mua:)
*kehrää*
Lyhyt maininta asiasta löytyy myös Promo36-lehdestä (pdf)/(html). Control+F ja hakusana oksitosiini auttavat löytämään oikean kohdan.
Silittäminen nimittäin lisää oksitosiini-hormonin eritystä, mikä vähentää stressiä ja tuottaa mielihyvää!
Ei siis ihme, että Miika saa jatkuvasti silittää mua:)
*kehrää*
Lyhyt maininta asiasta löytyy myös Promo36-lehdestä (pdf)/(html). Control+F ja hakusana oksitosiini auttavat löytämään oikean kohdan.
tiistaina, syyskuuta 20, 2005
Mummu
Jokin aika sitten liikkeellä oli Sun äitis aloittama mummomeemi. Tässä on minunkin mummuni tarina.
***
Muistan mummun etäisenä ja vakavana. Tuskin koskaan muistan olleeni mummun sylissä, ja lähtemättömästi mieleeni on jäänyt yksi lähes ainoista kerroista, kun mummu kehui minua. Kerran kun hiukseni olivat tiukasti päätä myöten kiinni, mummu sanoi, että niin sitä pitää. Ja kampauksen muodon oli määrännyt se, että hiukset olivat niin likaiset!
Mummusta tuli läheisempi vasta kun hän dementoitui pahasti ja joutui vanhainkotiin papan kuoltua vuosia aiemmin. Tullessaan lapseksi jälleen mummusta tuli välittömämpi ja iloisempi kuin aikaisemmin. Oli koskettavaa ja lohdullista nähdä kaiken muun karsiutuessa uskon jäävän kirkkaana ja selkeänä jäljelle.
Mummu kuoli vuosi sitten keväällä. Olin oikeastaan lähinnä helpottunut, sillä niin kauan mummun kuolemaa oli uumoiltu, ja mummu oli jo aika huonossa kunnossa. Lauloimme mummun hautajaisissa siskon kanssa laulun Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Mummu oli joskus antanut minulle kasetin, jossa oli radiosta nauhoitettuja hengellisiä lauluja, kyseinen laulu niiden joukossa.
Äiti kirjoitti hautajaisiin pienen puheen, jossa muisteli kaikkea mummun elämään kuulunutta. Ja kuin kirottuna hän jätti puhuessaan tärkeimmän sanomatta. "Mummulle te lastenlapset olitte tosi tärkeitä. Paljon hän rukoili teidän puolestanne ja mietti miten teillä menee, vaikka ei välittämistään osannutkaan ilmaista."
Ilman äidin ja isotädin kertomaa sitä olisi ollut vaikea tietää. Varsinkin isotädin tarina auttoi ymmärtämään mummua.
***
Mummu syntyi pohjoispohjalaiseen maalaispitäjään 1900-luvun alkupuolella. Mummulla oli työteliäät vanhemmat, ahkera isä ja harras uskovainen äiti, joka piti polvirukoukset joka aamu, sekä liuta niin vanhempia kuin nuorempiakin sisaruksia. Vaikka mummun lapsuuteen ja nuoruuteen kuului paljon työtä, oli se myös onnellista aikaa.
Siinä seitsentoistakesäisenä mummu rakastui pappaan, ja he vähän riiasivatkin, mutta sitten pappa päätti lähteä Ameriikkaan työn perässä. Rakkaus veti mummun mukaan. Mummu päätyi kuitenkin eri paikkakunnalle, yksinäiselle metsämökille metsurin aputytöksi. Mummu kirjoitti kotiin ahkerasti, ja palasi vajaan vuoden kuluttua takaisin Suomeen muuttuneena ihmisenä. Entisen iloisen tytön sijaan tuli vakava nuori nainen.
Myös pappa palasi synnyinsijoilleen vähän myöhemmin, ja lopulta nuori pari meni kuin menikin naimisiin. He saivat kolme lasta, kaksi poikaa ja tytön, josta tuli minun äitini. Elämä ei päästänyt perhettä helpolla, vaikka ruokaa aina riittikin. Niin mummu kuin pappakin sairastivat, ja lapset joutuivat kasvamaan aikuisiksi varhain.
***
"Mistä sen kukaan tietää, mitä siellä mökillä tapahtui, vaikka ei mummusi siitä koskaan puhunut..." Jotakin semmoista se kuitenkin oli, joka muutti iloisen ja välittömän ihmisen suorastaan kylmäksi ja ankaraksi.
Sama kirous seurasi äitiä, ja seuraa nyt minua ja siskoani. Luontainen välittömyys ja lämpö tukahtuu tapoihin; meillä ei ole tapana halailla, kosketella eikä sanoa, että rakastan sinua. Meillä on taipumuksena ajatella, että elämä on kärsimystä ja sitä on vain jaksettava.
On vaikea taistella äidinmaidossa imettyjä tapoja vastaan. Olen kuitenkin saanut jo nyt elämältä paljon enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa. Olen Jumalan armosta saanut kokea niin paljon rakkautta, että monet vanhat tavat ovat murtuneet, ainakin suhteessa muihin kuin lapsuusperheen jäseniin. Silti kyseessä on elämänmittainen prosessi, ja ihmettelen, mitä ovat ne tavat, joita mahdollisesti joskus välitän omille lapsilleni - jos sellaisia koskaan tulee...
***
Muistan mummun etäisenä ja vakavana. Tuskin koskaan muistan olleeni mummun sylissä, ja lähtemättömästi mieleeni on jäänyt yksi lähes ainoista kerroista, kun mummu kehui minua. Kerran kun hiukseni olivat tiukasti päätä myöten kiinni, mummu sanoi, että niin sitä pitää. Ja kampauksen muodon oli määrännyt se, että hiukset olivat niin likaiset!
Mummusta tuli läheisempi vasta kun hän dementoitui pahasti ja joutui vanhainkotiin papan kuoltua vuosia aiemmin. Tullessaan lapseksi jälleen mummusta tuli välittömämpi ja iloisempi kuin aikaisemmin. Oli koskettavaa ja lohdullista nähdä kaiken muun karsiutuessa uskon jäävän kirkkaana ja selkeänä jäljelle.
Mummu kuoli vuosi sitten keväällä. Olin oikeastaan lähinnä helpottunut, sillä niin kauan mummun kuolemaa oli uumoiltu, ja mummu oli jo aika huonossa kunnossa. Lauloimme mummun hautajaisissa siskon kanssa laulun Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Mummu oli joskus antanut minulle kasetin, jossa oli radiosta nauhoitettuja hengellisiä lauluja, kyseinen laulu niiden joukossa.
Äiti kirjoitti hautajaisiin pienen puheen, jossa muisteli kaikkea mummun elämään kuulunutta. Ja kuin kirottuna hän jätti puhuessaan tärkeimmän sanomatta. "Mummulle te lastenlapset olitte tosi tärkeitä. Paljon hän rukoili teidän puolestanne ja mietti miten teillä menee, vaikka ei välittämistään osannutkaan ilmaista."
Ilman äidin ja isotädin kertomaa sitä olisi ollut vaikea tietää. Varsinkin isotädin tarina auttoi ymmärtämään mummua.
***
Mummu syntyi pohjoispohjalaiseen maalaispitäjään 1900-luvun alkupuolella. Mummulla oli työteliäät vanhemmat, ahkera isä ja harras uskovainen äiti, joka piti polvirukoukset joka aamu, sekä liuta niin vanhempia kuin nuorempiakin sisaruksia. Vaikka mummun lapsuuteen ja nuoruuteen kuului paljon työtä, oli se myös onnellista aikaa.
Siinä seitsentoistakesäisenä mummu rakastui pappaan, ja he vähän riiasivatkin, mutta sitten pappa päätti lähteä Ameriikkaan työn perässä. Rakkaus veti mummun mukaan. Mummu päätyi kuitenkin eri paikkakunnalle, yksinäiselle metsämökille metsurin aputytöksi. Mummu kirjoitti kotiin ahkerasti, ja palasi vajaan vuoden kuluttua takaisin Suomeen muuttuneena ihmisenä. Entisen iloisen tytön sijaan tuli vakava nuori nainen.
Myös pappa palasi synnyinsijoilleen vähän myöhemmin, ja lopulta nuori pari meni kuin menikin naimisiin. He saivat kolme lasta, kaksi poikaa ja tytön, josta tuli minun äitini. Elämä ei päästänyt perhettä helpolla, vaikka ruokaa aina riittikin. Niin mummu kuin pappakin sairastivat, ja lapset joutuivat kasvamaan aikuisiksi varhain.
***
"Mistä sen kukaan tietää, mitä siellä mökillä tapahtui, vaikka ei mummusi siitä koskaan puhunut..." Jotakin semmoista se kuitenkin oli, joka muutti iloisen ja välittömän ihmisen suorastaan kylmäksi ja ankaraksi.
Sama kirous seurasi äitiä, ja seuraa nyt minua ja siskoani. Luontainen välittömyys ja lämpö tukahtuu tapoihin; meillä ei ole tapana halailla, kosketella eikä sanoa, että rakastan sinua. Meillä on taipumuksena ajatella, että elämä on kärsimystä ja sitä on vain jaksettava.
On vaikea taistella äidinmaidossa imettyjä tapoja vastaan. Olen kuitenkin saanut jo nyt elämältä paljon enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa. Olen Jumalan armosta saanut kokea niin paljon rakkautta, että monet vanhat tavat ovat murtuneet, ainakin suhteessa muihin kuin lapsuusperheen jäseniin. Silti kyseessä on elämänmittainen prosessi, ja ihmettelen, mitä ovat ne tavat, joita mahdollisesti joskus välitän omille lapsilleni - jos sellaisia koskaan tulee...
torstaina, syyskuuta 15, 2005
Blogimeemi
Tämä on peräisin Katrin Kirjailijaelämää-blogista ja suunniteltu huviksi kaikille ja hyödyksi Anssille, joka tekee blogeista juttua Hesarin kuukausiliitteeseen.
OMA BLOGI
0. Miten selittäisit bloggaamisen/blogit tutullesi, joka tietää mikä Internet on, muttei tiedä mitä blogit ovat?
- Blogi on nettisivu, jota päivitetään jatkuvasti, usein päivittäin. Sinne voi kirjoittaa monenlaista juttua, usein se on päiväkirja, taikka johonkin harrastukseen tai ilmiöön liittyvä koko ajan kasvava tietopaketti. Sitten on myös kantaaottavia blogeja...
1. Koska aloitit bloggaamisen?
- Kesäkuussa 2005.
2. Miksi bloggaat?
a) Koska olen surkea yhteydenpitäjä, ja tällä lailla vältyn kirjoittamasta kiljoonaa suurinpiirtein samansisältöistä sähköpostia - mitä en ole kylläkään vuosiin tehnyt. ;)
b) Haluan julkaista ajatuksiani ja mielellään myös keskustella niistä.
c) Tykkään kirjoittamisesta ja kaikenlaisesta visuaalisesta suunnittelusta.
d) Kirjoitin aikanaan päiväkirjaa, ja niitä aikoja on välillä ikävä. Blogi paikkaa vähän tätäkin koloa.
3. Kuinka usein bloggaat?
- Vaihtelee paljon. Aluksi monta kertaa päivässä. Sitten päivittäin. Nyt luen toisten blogeja melkein joka päivä, mutta oma kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Tästä eteenpäin en osaa sanoa. Jatkaa on tarkoitus.
4. Tunnetko syyllisyyttä tms. jos et ehdi blogata? Miksi?
- Vähän, mutta silloin sanon itselleni päättäväisest: "Tämä on minun blogini. En ole kenellekään vastuussa siitä, kuinka usein kirjoitan, vaan siitä, mitä ja miten kirjoitan." Enhän ole tehnyt kenellekään mitään lupauksia päivitystiheydestä. En halua, että tästäkin tulee minulle syyllisyyslatautunut asia. Vaateita on elämässä muutenkin tarpeeksi.
5. Bloggaatko vai blogaatko, miksi?
- Bloggaan, koska se vain kuulostaa luontevammalta ja kivemmalta. Jouhevammalta. Ja blogaamisesta tulee ikävä mielleyhtymä mokaamiseen.
6. Mitä laskuria käytät? Kuinka monta kävijää (ei latausta) blogissasi käy sivulaskurisi mukaan keskimäärin päivässä?
- En ole saanut aikaiseksi asentaa minkäänlaista, joten muuta en osaa sanoakaan.
7. Kuinka monta lukijaa sinulla on blogilista.fi:n mukaan (jos olet kirjautunut sinne)?
- Tilaajia ilmeisesti tarkoitaa. Neljä.
MUIDEN BLOGIT
1. Luetko muiden blogeja? Jos luet, miksi luet niitä?
- Luen. Tuttujen blogeja luen siksi, että haluan tietää mitä heille kuuluu, ja heittää joskus terveisiä kommenttilootaan. Muita blogeja luen silloin, kun niissä on kirjoitettu mielenkiintoisista aiheista taikka syntynyt mukaansatempaava keskustelu. Lisäksi minua kiinnostavat ihmisten tarinat ja kokemukset. Se, kuinka eri ihmiset voivat kokea samat asiat eri tavalla, ja kuinka elämää voi hahmottaa niin erilaisista näkökulmista.
2. Koska aloitit blogien lukemisen?
- Muistaakseni samoihin aikoihin kuin oman blogin kirjoittamisen.
3. Kuinka monta blogia sinulla on blogilistallasi (jos et käytä blogilistaa: kuinka monta blogia seuraat)?
- Blogilistan suosikeissa on 11, selaimen suosikeissa 9 lisää.
4. Millaisia blogeja luet kaikkein mieluiten?
- Sellaisia, joissa on filosofista pohdintaa höystettynä lämpöisillä murusilla omasta elämästä.
5. Millaisia blogeja luet vähiten?
- Harrasteblogeja... en oikeastaan ollenkaan.
6. Käytkö lukemassa blogeja, joiden tiedät ärsyttävän sinua?
- Kyllä, jos ärsytys ei ole niin suuri, että pilaisi mielialan kokonaan.
7. Luetko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja?
- Suomalaisia.
8. Ovatko seuraamasi ulkomaalaiset blogit samantyyppisiä kuin seuraamasi kotimaiset blogit?
- En lue ulkomaalaisia blogeja.
* 9. Kuinka usein luet uusia blogeja yrittäen löytää uusia suosikkeja?
- Aika harvoin. Sellainen vaatii aikaa, ja nytkin tähän menee jo aivan riittävästi.
INTERBLOGISTISUUS YMS.
1. Onko blogisi blogilistalla (blogilista.fi)?
- Jep. Tai siis toinen on ja toinen ei.
2. Jos ei ole, miksi? Pyysitkö ettei sitä laitettaisi sinne?
- Se joka ei ole, ei ole koska en välitä tietää, että ihmisiä ei kiinnosta lukea sitä. Se on minulle liian tärkeä ja hauras sellaiseen arviointiin.
3. Jos on, miksi? Ilmoititko sen itse sinne?
- Ilmoitin itse sen blogin joka on. Toivorikkaasti, että ihmiset törmätessään siihen ehkä kommentoisivatkin, ja syntyisi keskustelua.
4. Kuinka usein käyt seuraamassa oman blogisi sijoitusta top- tai hot-listalla?
- Vaihtelee. Yleensä silloin, kun luen blogeja, mutta en välttämättä.
5. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on noussut top- tai hot-listalla?
- No, seuraavana päivänä se taas laskee.
6. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on laskenut top- tai hot-listalla?
- No, seuraavana päivänä se sitten nousee. ;D
7. Kommentoitko muiden blogeja näiden kommenttiosastolla?
- Jos on jotakin sanottavaa, jonka uskon voivan mennä läpi - siis jos uskon, että ihminen pystyy vastaanottamaan sen mitä kirjoitan, siis ymmärtämään, vaikka ei hyväksyisikään.
8. Missä blogissa kommentoit kaikkein useimmin?
- Varmaankin Kirjailijan häiriöklinikalla Kirstin luona. :)
9. Millaisia viestejä/asioita kommentoit kaikkein useimmin?
- Ajatuksia, joita kirjoituksesta herää. Kannustusta.
10. Kommentoitko muiden blogeja omassa blogissasi? Millaisissa tilanteissa / mistä aiheista / mitä blogeja?
- Voisin tehdä niin, mutta en ole juuri tehnyt.
11. Tuntuuko sinusta siltä, että "blogistanissa" (suomalaisten blogikirjoittajien / -lukijoiden yhteisö) on olemassa sisäpiiri?
- No kyllä.
12. Tunnetko kuuluvasi sisäpiiriin? Miksi / miksi et?
- En varmaankaan. En tiedä... Jos kuuluisin, olisi varmaankin enemmän lukijoita. Mutta miksi ei ole, sitä en osaa sanoa. Ellen sitten tuo vakaumustani liian selkeästi esille.
13. Käytkö blogitapaamisissa? Miksi?
- En ole käynyt. Urani on niin lyhyt, ettei ole ollut mahdollisuuttakaan. Voisin ehkä mennä, jos sellainen järjestettäisiin riittävän lähellä, eli Jyväskylässä. ;)
OMA BLOGI
0. Miten selittäisit bloggaamisen/blogit tutullesi, joka tietää mikä Internet on, muttei tiedä mitä blogit ovat?
- Blogi on nettisivu, jota päivitetään jatkuvasti, usein päivittäin. Sinne voi kirjoittaa monenlaista juttua, usein se on päiväkirja, taikka johonkin harrastukseen tai ilmiöön liittyvä koko ajan kasvava tietopaketti. Sitten on myös kantaaottavia blogeja...
1. Koska aloitit bloggaamisen?
- Kesäkuussa 2005.
2. Miksi bloggaat?
a) Koska olen surkea yhteydenpitäjä, ja tällä lailla vältyn kirjoittamasta kiljoonaa suurinpiirtein samansisältöistä sähköpostia - mitä en ole kylläkään vuosiin tehnyt. ;)
b) Haluan julkaista ajatuksiani ja mielellään myös keskustella niistä.
c) Tykkään kirjoittamisesta ja kaikenlaisesta visuaalisesta suunnittelusta.
d) Kirjoitin aikanaan päiväkirjaa, ja niitä aikoja on välillä ikävä. Blogi paikkaa vähän tätäkin koloa.
3. Kuinka usein bloggaat?
- Vaihtelee paljon. Aluksi monta kertaa päivässä. Sitten päivittäin. Nyt luen toisten blogeja melkein joka päivä, mutta oma kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Tästä eteenpäin en osaa sanoa. Jatkaa on tarkoitus.
4. Tunnetko syyllisyyttä tms. jos et ehdi blogata? Miksi?
- Vähän, mutta silloin sanon itselleni päättäväisest: "Tämä on minun blogini. En ole kenellekään vastuussa siitä, kuinka usein kirjoitan, vaan siitä, mitä ja miten kirjoitan." Enhän ole tehnyt kenellekään mitään lupauksia päivitystiheydestä. En halua, että tästäkin tulee minulle syyllisyyslatautunut asia. Vaateita on elämässä muutenkin tarpeeksi.
5. Bloggaatko vai blogaatko, miksi?
- Bloggaan, koska se vain kuulostaa luontevammalta ja kivemmalta. Jouhevammalta. Ja blogaamisesta tulee ikävä mielleyhtymä mokaamiseen.
6. Mitä laskuria käytät? Kuinka monta kävijää (ei latausta) blogissasi käy sivulaskurisi mukaan keskimäärin päivässä?
- En ole saanut aikaiseksi asentaa minkäänlaista, joten muuta en osaa sanoakaan.
7. Kuinka monta lukijaa sinulla on blogilista.fi:n mukaan (jos olet kirjautunut sinne)?
- Tilaajia ilmeisesti tarkoitaa. Neljä.
MUIDEN BLOGIT
1. Luetko muiden blogeja? Jos luet, miksi luet niitä?
- Luen. Tuttujen blogeja luen siksi, että haluan tietää mitä heille kuuluu, ja heittää joskus terveisiä kommenttilootaan. Muita blogeja luen silloin, kun niissä on kirjoitettu mielenkiintoisista aiheista taikka syntynyt mukaansatempaava keskustelu. Lisäksi minua kiinnostavat ihmisten tarinat ja kokemukset. Se, kuinka eri ihmiset voivat kokea samat asiat eri tavalla, ja kuinka elämää voi hahmottaa niin erilaisista näkökulmista.
2. Koska aloitit blogien lukemisen?
- Muistaakseni samoihin aikoihin kuin oman blogin kirjoittamisen.
3. Kuinka monta blogia sinulla on blogilistallasi (jos et käytä blogilistaa: kuinka monta blogia seuraat)?
- Blogilistan suosikeissa on 11, selaimen suosikeissa 9 lisää.
4. Millaisia blogeja luet kaikkein mieluiten?
- Sellaisia, joissa on filosofista pohdintaa höystettynä lämpöisillä murusilla omasta elämästä.
5. Millaisia blogeja luet vähiten?
- Harrasteblogeja... en oikeastaan ollenkaan.
6. Käytkö lukemassa blogeja, joiden tiedät ärsyttävän sinua?
- Kyllä, jos ärsytys ei ole niin suuri, että pilaisi mielialan kokonaan.
7. Luetko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja?
- Suomalaisia.
8. Ovatko seuraamasi ulkomaalaiset blogit samantyyppisiä kuin seuraamasi kotimaiset blogit?
- En lue ulkomaalaisia blogeja.
* 9. Kuinka usein luet uusia blogeja yrittäen löytää uusia suosikkeja?
- Aika harvoin. Sellainen vaatii aikaa, ja nytkin tähän menee jo aivan riittävästi.
INTERBLOGISTISUUS YMS.
1. Onko blogisi blogilistalla (blogilista.fi)?
- Jep. Tai siis toinen on ja toinen ei.
2. Jos ei ole, miksi? Pyysitkö ettei sitä laitettaisi sinne?
- Se joka ei ole, ei ole koska en välitä tietää, että ihmisiä ei kiinnosta lukea sitä. Se on minulle liian tärkeä ja hauras sellaiseen arviointiin.
3. Jos on, miksi? Ilmoititko sen itse sinne?
- Ilmoitin itse sen blogin joka on. Toivorikkaasti, että ihmiset törmätessään siihen ehkä kommentoisivatkin, ja syntyisi keskustelua.
4. Kuinka usein käyt seuraamassa oman blogisi sijoitusta top- tai hot-listalla?
- Vaihtelee. Yleensä silloin, kun luen blogeja, mutta en välttämättä.
5. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on noussut top- tai hot-listalla?
- No, seuraavana päivänä se taas laskee.
6. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on laskenut top- tai hot-listalla?
- No, seuraavana päivänä se sitten nousee. ;D
7. Kommentoitko muiden blogeja näiden kommenttiosastolla?
- Jos on jotakin sanottavaa, jonka uskon voivan mennä läpi - siis jos uskon, että ihminen pystyy vastaanottamaan sen mitä kirjoitan, siis ymmärtämään, vaikka ei hyväksyisikään.
8. Missä blogissa kommentoit kaikkein useimmin?
- Varmaankin Kirjailijan häiriöklinikalla Kirstin luona. :)
9. Millaisia viestejä/asioita kommentoit kaikkein useimmin?
- Ajatuksia, joita kirjoituksesta herää. Kannustusta.
10. Kommentoitko muiden blogeja omassa blogissasi? Millaisissa tilanteissa / mistä aiheista / mitä blogeja?
- Voisin tehdä niin, mutta en ole juuri tehnyt.
11. Tuntuuko sinusta siltä, että "blogistanissa" (suomalaisten blogikirjoittajien / -lukijoiden yhteisö) on olemassa sisäpiiri?
- No kyllä.
12. Tunnetko kuuluvasi sisäpiiriin? Miksi / miksi et?
- En varmaankaan. En tiedä... Jos kuuluisin, olisi varmaankin enemmän lukijoita. Mutta miksi ei ole, sitä en osaa sanoa. Ellen sitten tuo vakaumustani liian selkeästi esille.
13. Käytkö blogitapaamisissa? Miksi?
- En ole käynyt. Urani on niin lyhyt, ettei ole ollut mahdollisuuttakaan. Voisin ehkä mennä, jos sellainen järjestettäisiin riittävän lähellä, eli Jyväskylässä. ;)
keskiviikkona, syyskuuta 14, 2005
Afrikan tähti!
Viime lokakuussa, kun muutimme tähän kotiin, Tuulia toi tuparilahjaksi Afrikan tähden. Siis kukan, josta en aiemmin ollut kuullutkaan, ja jota ei missään tapauksessa saa kastella kuin lautaselle - kastuessaan lehdet kuihtuvat pois.
Ällistyttävää kyllä tähti on edelleen hengissä, ja on alkanut kukkia! Kukkia minun ikkunalaudallani, josta onnistuin tappamaan Samin ja Krissen lahjoittaman lehtikaktuksen liialla kastelulla... Minä kun en ole multasormi, toisin kuin äiti, jonka olohuonekin muistuttaa puutarhaa.
Tähtönen oli ilon pilkahdus keskellä kiirettä ja vastarintaa: EO:lla ovat vastuunkantajat vähissä, opiskellakin pitäisi, tutkintouudistus hämmentää, imuri, pesukone ja puhelin näyttivät sanovan työsopimuksen irti kaikki yhtä aikaa, iho repeilee, elämä on yhtä tappelua.
Eräänäkin aamuna kiireissäni yritin korjata imuria itkien ja huutaen Miikalle: miksi mun elämäni ei voi koskaan olla normaalia? Miksi täytyy koko ajan tulla uusia vaikeuksia... Tuntui, taas pitkästä aikaa, että minua revitään sisältä käsin kappaleiksi, joista jokainen, kuka tahansa, olisi valmis ottamaan osansa ja paikkaamaan sillä oman elämänsä aukkokohtia. Parin syksyn takainen väsymys, jonka luulin jo voittaneeni, pulpahti pintaan.
Muutaman päivän on ollut jo rauhallisempaa, vaikka kiirettä onkin. Lainasin kirjastosta Doris Lessingin Avioliitot vyöhykkeiden välillä, ja olen nautiskellut sitä iltaisin. Jopa siinä määrin, että päivän mittaan olen uponnut siihen maailmaan, ja terveellistä kyllä, unohtanut välillä sen mitä on ympärilläni. Jollakin ihmeellisellä tavalla riiteleminenkin on vaihtunut suudelmiksi. Suurta iloa tuotti myös eilinen kohtaaminen erään kaupunkiseurakunnan pastorin kanssa. Kuin olisi löytänyt sielunsukulaisen.
Ällistyttävää kyllä tähti on edelleen hengissä, ja on alkanut kukkia! Kukkia minun ikkunalaudallani, josta onnistuin tappamaan Samin ja Krissen lahjoittaman lehtikaktuksen liialla kastelulla... Minä kun en ole multasormi, toisin kuin äiti, jonka olohuonekin muistuttaa puutarhaa.
Tähtönen oli ilon pilkahdus keskellä kiirettä ja vastarintaa: EO:lla ovat vastuunkantajat vähissä, opiskellakin pitäisi, tutkintouudistus hämmentää, imuri, pesukone ja puhelin näyttivät sanovan työsopimuksen irti kaikki yhtä aikaa, iho repeilee, elämä on yhtä tappelua.
Eräänäkin aamuna kiireissäni yritin korjata imuria itkien ja huutaen Miikalle: miksi mun elämäni ei voi koskaan olla normaalia? Miksi täytyy koko ajan tulla uusia vaikeuksia... Tuntui, taas pitkästä aikaa, että minua revitään sisältä käsin kappaleiksi, joista jokainen, kuka tahansa, olisi valmis ottamaan osansa ja paikkaamaan sillä oman elämänsä aukkokohtia. Parin syksyn takainen väsymys, jonka luulin jo voittaneeni, pulpahti pintaan.
Muutaman päivän on ollut jo rauhallisempaa, vaikka kiirettä onkin. Lainasin kirjastosta Doris Lessingin Avioliitot vyöhykkeiden välillä, ja olen nautiskellut sitä iltaisin. Jopa siinä määrin, että päivän mittaan olen uponnut siihen maailmaan, ja terveellistä kyllä, unohtanut välillä sen mitä on ympärilläni. Jollakin ihmeellisellä tavalla riiteleminenkin on vaihtunut suudelmiksi. Suurta iloa tuotti myös eilinen kohtaaminen erään kaupunkiseurakunnan pastorin kanssa. Kuin olisi löytänyt sielunsukulaisen.
Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi.Jaak.1:17
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)