Pohdiskelin sielunhoitajalleni taipumista ja katkeamista. Hän sanoi: "Päivi sinussa on terve, ja iloitsen siitä kun kuuntelen sinua." Ammatti-ihmisenä hän kohtaa paljon särkyneitä ihmisiä, joten luotan hänen sanaansa.
Tuntuu ihmeelliseltä kuulla se kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun olen pitänyt itseäni niin kurjana ja kipeänä. Ehkä olen ollutkin, enemmän tai vähemmän. En tiedä. Mutta iloitsen tästä hetkestä, väsymyksestäni huolimatta!
maanantaina, marraskuuta 27, 2006
torstaina, marraskuuta 23, 2006
Vahvin lenkki
Sairastunut jaksamiseen
Nuori ihminen päätti päivänsä. Meni junan alle.
Kuulin asiasta viikko sitten, vaikka tapahtuneesta on kulunut jo jonkun aikaa. Siitä asti monet kysymykset ovat sitkeästi palanneet mieleeni. Haluaisin puhua asiasta, vaikka en oikein tiedä, mitä puhuisin ja kenelle. En tuntenut häntä hyvin, ehkä en ollenkaan. En ole vielä jutellut kenenkään kanssa, joka olisi tuntenut hänet todella - tunsikohan kukaan? Silti hän oli niitä ihmisiä, joista ei olisi ikinä uskonut.
En vieläkään tiedä, miltä minusta tuntuu. Ehkä olen järkyttynyt? Surullinen? Kuitenkin ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt hän on Jumalan luona. Vaikka enhän minä voi tietää, onko. Toivon, että hänellä on suloinen lepo. Muistan myös, että ajattelin: "Mikä kauhea tapa kuolla!" Tosin - onko sillä tavalla nyt ihmisen itsensä kannalta niin väliä, kunhan ei pitkään tarvitse kärsiä.
Mutta mikä saa ihmisen tekemään niin, riistämään hengen itseltään? Mistä johtuu se, että ei enää jaksa? Miksi yksi katkeaa, siinä missä toinen taipuu? Kuinka itsensä tappamiseen voi kyetä, mitä siihen vaaditaan?
Onhan kuolema äärimmäinen mahdollisuus. Ainakin toive siitä, että sen jälkeen voisi olla olematta, tai edes olla tiedottomassa tilassa, unettomassa unessa loputtomasta loputtomaan.
Viime päivinä olen ehkä tavoittanut harmaan aavistuksen siitä, mitä itsetuhon partaalla voi olla. Loputon väsymys suorittamiseen, sellainen, jota Mielitty parhaillaan elää. Kiire ja vaatimukset, jotka eivät vaimene, joita ei pääse pakoon mihinkään. Tarkoituksettomuus ja oman tyhjiin puristetun olemuksen rittämättömyys. Mielentila, jossa ainoa ajatus, ainoa kaipaus on poispääsy.
Itse en ole vielä kuolemanväsynyt, enkä tiedä miten lähellä tai kaukana siitä olen. Ei minusta ole silti itseäni tappamaan. Olen siihen liian jänishousu, toisaalta liian vastuuntuntoinen. Olen sairastunut vahvuuteen kuten Mielitty, ehkäpä kuten päivänsä päättänyt. Olen huomannut, että en kertakaikkiaan osaa joissakin tilanteissa pyytää apua. Ja kukapa minua auttaisi? Eihän tässä käsinkosketeltavassa elämässäni ole yhtään paikkaa, jossa vastuu olisi viime kädessä jollakin muulla kuin minulla.
Niinpä minun on vain jaksettava. Päivä vain ja hetki kerrallansa...
Nuori ihminen päätti päivänsä. Meni junan alle.
Kuulin asiasta viikko sitten, vaikka tapahtuneesta on kulunut jo jonkun aikaa. Siitä asti monet kysymykset ovat sitkeästi palanneet mieleeni. Haluaisin puhua asiasta, vaikka en oikein tiedä, mitä puhuisin ja kenelle. En tuntenut häntä hyvin, ehkä en ollenkaan. En ole vielä jutellut kenenkään kanssa, joka olisi tuntenut hänet todella - tunsikohan kukaan? Silti hän oli niitä ihmisiä, joista ei olisi ikinä uskonut.
En vieläkään tiedä, miltä minusta tuntuu. Ehkä olen järkyttynyt? Surullinen? Kuitenkin ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt hän on Jumalan luona. Vaikka enhän minä voi tietää, onko. Toivon, että hänellä on suloinen lepo. Muistan myös, että ajattelin: "Mikä kauhea tapa kuolla!" Tosin - onko sillä tavalla nyt ihmisen itsensä kannalta niin väliä, kunhan ei pitkään tarvitse kärsiä.
Mutta mikä saa ihmisen tekemään niin, riistämään hengen itseltään? Mistä johtuu se, että ei enää jaksa? Miksi yksi katkeaa, siinä missä toinen taipuu? Kuinka itsensä tappamiseen voi kyetä, mitä siihen vaaditaan?
Onhan kuolema äärimmäinen mahdollisuus. Ainakin toive siitä, että sen jälkeen voisi olla olematta, tai edes olla tiedottomassa tilassa, unettomassa unessa loputtomasta loputtomaan.
Viime päivinä olen ehkä tavoittanut harmaan aavistuksen siitä, mitä itsetuhon partaalla voi olla. Loputon väsymys suorittamiseen, sellainen, jota Mielitty parhaillaan elää. Kiire ja vaatimukset, jotka eivät vaimene, joita ei pääse pakoon mihinkään. Tarkoituksettomuus ja oman tyhjiin puristetun olemuksen rittämättömyys. Mielentila, jossa ainoa ajatus, ainoa kaipaus on poispääsy.
Itse en ole vielä kuolemanväsynyt, enkä tiedä miten lähellä tai kaukana siitä olen. Ei minusta ole silti itseäni tappamaan. Olen siihen liian jänishousu, toisaalta liian vastuuntuntoinen. Olen sairastunut vahvuuteen kuten Mielitty, ehkäpä kuten päivänsä päättänyt. Olen huomannut, että en kertakaikkiaan osaa joissakin tilanteissa pyytää apua. Ja kukapa minua auttaisi? Eihän tässä käsinkosketeltavassa elämässäni ole yhtään paikkaa, jossa vastuu olisi viime kädessä jollakin muulla kuin minulla.
Niinpä minun on vain jaksettava. Päivä vain ja hetki kerrallansa...
perjantaina, marraskuuta 03, 2006
Elämän pieniä iloja
- varpaitten peseminen
- puhtaat viileät lakanat, joiden väliin saa suihkunraikkaana pujahtaa suloiseen, leviävään lämpöön
- Miikan hymy - veikeä, ilkikurinen, pikkupoikamainen, hellä, unelmoiva, rakastava...
- ne hetket, jolloin saa oivaltaa jotain uutta Pyhästä Jumalasta
- valo
- se kun herää linnunlauluun aamulla
- kahvin tuoksu...
Jotain samantapaista on pohtinut Riuku horinoissaan. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)