Vancouver on joissakin tutkimuksissa todettu maailman parhaaksi asuinkaupungiksi,
kertoi
Piia-Maria. Ei muistanut itsekään, mistä oli kuullut, mutta ei sen väliä. Näinkin lyhyen kokemuksen jälkeen mutu-tuntumalla voi olla samaa mieltä. Kuitenkin, ironista kyllä, myös Kanadan kodittomuus ja köyhyys on keskittynyt Vancouveriin, sillä täällä ilmasto on leppein ja talvi lämpimin - kadulla asumiseen on siis paremmat mahdollisuudet kuin vaikkapa preerialla, missä voi tulla 40 asteen pakkaset talvella.
Valtion puolesta koetetaan tarjota apua kodittomille sosiaaltyön keinoin. Hiukan toisenlaista apua tarjoaa
LUMS, Lutheran Urban Mission Society, joka järjestää ilmaisia lounaita joka toinen viikko Hastings Streetillä, jonka muutamaan kortteliin köyhiä ihmisiä on erityisesti kotiutunut. Myös Emmauskirkko kustantaa lounaan kerran vuodessa ja etsii talkooväen tekemään ja tarjoilemaan ruuan kadun asukeille. Mekin olimme tänään mukana lounastarjoilussa.
Eilettäin Emmauksen naiset leipoivat noin tuhat lihapullaa, ja tänä aamuna Jukka tuli noutamaan meitä vartin yli seitsemän. Noudimme kirkolta Marskan ja ruuat, ja suuntasimme kohti Vancouverin keskustaa. Ehdimme First United kirkolle perille ennen Timoa, jonka kanssa Jukka oli kilpasilla myös Emmauskirkolta lähteneen Timon tietämättä. ;)
Marska alkoi keittiöpuuhat välittömästi, ja kun saimme takit ja tavarat lukkojen taakse, pääsimme hetken seisoskelun jälkeen leikkaamaan ja voitelemaan leipiä. Sen jälkeen tekemistä riitti mukavasti: pöytien kattamista, keksien esille laittoa, ruokailuvälineiden käärimistä servetteihin, hedelmien pussitusta - ruokailijoille annettiin lähtiessä mukaan hedelmäpussi; banaania, mandariinia ja viinirypäleitä.
Jukka ehti pitää meille myös pienen esittelykierroksen LUMS:n tiloissa, joissa paikalliseen tapaan samassa rakennuksessa on kirkkosali, toimistoja, erinäisiä käyttönsä suhteen määrittelemättömiä huoneita, iso sali ja keittiö. Kierroksen aikana näimme muutaman ulko-oven syvennykseen käpertyneen nukkujan, jotka varmaan odottelivat lounaalle pääsyä. :/
Kymmeneltä kokoonnuttiin kirkkosaliin viettämään ehtoollishetkeä. Se oli avoin kaikille, myös tuleville lounasvieraillemme, mutta eipä siellä tainnut olla muita kuin talkoolaisia.
Kello yksitoista koitti h-hetki, eikä siinä paljoa ehtinyt jännittää kun ihmiset tulvivat sisään. Tosin ovella oli koko ajan vahti, ja sisään pääsi kerrallaan vain sen verran väkeä kuin pöytien ääreen mahtui istumaan. Ruoka, juoma ja jälkiruokakeksit tarjoiltiin pöytiin. Minä ja Miika jaoimme kahvia.
- Coffee? Anyone? Here you are, sir. Ma´am.
Toiset söivät hirmuista vauhtia, toiset nauttivat hitaammin. Useimmat olivat todella kohteliaita, kiittivät ja hymyilivät kauniisti. Eräs mies kysyi, saisiko minut jälkiruuaksi. En saanut heti selvää hänen sanoistaan, ja ehdin vastata pahoitellen, etten ymmärtänyt mitä hän sanoi. Vasta myöhemmin alkoi raksuttaa, enkä tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.
Tuota aikamoista tohinaa kesti noin tunnin ja vartin verran, sitten tulijat loppuivat ja ovet lukittiin. Ruokaa jäi sen verran yli, että me talkoolaiset pääsimme myös syömään. Ja kuinka herkullisia lihapullat, perunamuusi ja keitetyt kasvikset olivatkaan! Puhumattakaan kekseistä... Syödessä juttelin
Mirjamin kanssa; hän on myös Vancouverissa muutaman kuukauden harjoittelussa,
First Lutheran Churchilla. Vaihdettiin yhteystietoja ja sovittiin, että nähdään.
Vähän puoli yhden jälkeen olimme taas Jukan autossa. Teimme pienen kierroksen Hastingsilla ja veimme vielä Mirjamin kotiin. Marska makoili tila-auton taka-osassa lattialla ja oli hilpeällä tuulella koko matkan ajan, vaikka hänelle ei riittänyt istuinta. Piipahdimme kirkolla pikaiseen, ja olimme kotona yllättävän aikaisin, jo ennen kahta.
Olo on vähän hassu. En ollut tavallaan mitenkään yllättynyt siitä, miltä kadun ihmiset näyttivät, samanlaisia kun ovat niin Helsingissä, Tartossa kuin täälläkin. Pikemminkin paremmin pukeutuneita kuin olisin luullut. Koskettavinta oli ehkä ystävällisyys ja kohteliaisuus. Silti pahimmalta minusta tuntuu edelleen tanssiva mummo, jonka näin Riikassa jo monta vuotta sitten... Eihän tanssissa ollut edes askeleita, ja radiosta kuuluva musiikki oli iänikuista - ja silti mummo vain tanssi, tanssi kun ei muutakaan voinut.
Kuitenkin, tänään lähes neljäsataa ihmistä sai syödäkseen hyvää, terveellistä ruokaa, ja toivottavasti sellaisen olon, että heitä arvostetaan heidän vaikeuksistaan huolimatta. Ei kai se ole paljon, mutta jos edes jotakin...
Eilen iltapäivällä kävin lukemassa Pipliaa Paulan, Dorothyn ja yhden kolmannen tytön kanssa eräässä kampuksen kahvilassa. Kun palasin kotiin kolmen tienoilla, palosireeni alkoi ulvoa käytävässä. Taas!
Valtaosa talon asukkaista ei ole näistä hälytyksistä moksiskaan, ja lähes poikkeuksetta joku tulee portaissa vastaan ja on menossa kotiinsa, kun me kipitämme pihalle sireenin hätyyttämänä. Itsekin sitä suhtautuu asiaan hiukan epäuskoisesti - joka kerta miettii, että onko sitä nyt ihan pakko lähteä, ihanko oikeasti jossain palaa? Ensimmäisellä kerralla raahasimme jopa läppärin mukana, ja sehän olisi oikeassa hätätilanteessa vihoviimeinen asia mitä tehdä, ruveta nyt haalimaan omaisuutta mukaan.
Tällä kertaa minulla oli kamera, ja Miikakin saapui sopivasti paikalle luentojen loputtua. Tutkailimme päivän postia, jonka olin ehtinyt noutaa alakerran lokerosta ennen soitinmenojen alkua. Saimme, tadaa, ystävänpäiväkortin Samilta, Krisseltä, Saimalta ja Varvulta - kiitos vain! :) Lisäksi minun äänioikeusilmoitukseni löysi myös perille, ja sen mukana vaalipropaganda, eli aukeama KD:n lehdestä. Siinä komeilivat kaikki KD:n ehdokkaat, ja bongasimme listoilta tuttuja, joita löytyikin ihan mukavasti... Kusti siis polkee tännekin, mutta vauhti ei ole päätä huimaavaa.
En tiedä, olivatko hälytykset turhia, vai polttiko joku nuudelit pohjaan, kuten Miika sanoi. Mikähän näitä paikallisia hälyttimiä riivaa? Vai käykö joku ihan piruuttaan tuolla käytävässä kääntämässä kammesta, niin että sireeni alkaa soida? Mahtaa palokuntaakin harmittaa, jos tyhjän takia kiipeävät tänne mäelle saakka.
