Ensi lauantaina, jos Jumala suo, järjestetään Tampereella Ristirock 2005, jossa soittaa viimeisen keikkansa gospelveteraani Terapia.
Samaan aikaan, toisaalla: EO:n pullailta...
Mihinkö menee tuore opiskelijatyöntekijä?
***
historiaa
muistatko ajat nuo
hullut nuoruuden päivät
ystävät ja kaverit
yhteisten retkien häivät
vuodet jotka ihmisiä toivat
ja vuodet heitä veivät
jotkut meihin loukkaantuivat
vaan kumma kyllä jotkut eivät
ja kuinka olen yrittänyt soittaa
mitä voin enää sanoa
olen kulkenut miljoona matkaa
sammuttanut janoa
kun tänne saakka on tultu
voin vain anoa
että yhdessä saisimme joskus
tehdä historiaa
joku tarvitsi lisää viinaa
joku toinen Buddhaa
joku epäili tokkopa tuo Jumala
meille ajatuksiaan uhraa
vaan jos sanotaan Jeesus rakastaa
niin minä sitä osaan jopa kaivata
sillä illuusiot kun haihtuvat
on ihmisen lapsi pieni ja arka
ja kuinka olen yrittänyt soittaa
mitä voin enää sanoa
olen kulkenut miljoona matkaa
sammuttanut janoa
kun tänne saakka on tultu
voin vain anoa
että yhdessä saisimme joskus
tehdä historiaa
muistatko ajat nuo
hullut nuoruuden päivät
ystävät ja kaverit
yhteisten retkien häivät
vuodet kovat jotka ihmisiä toivat
ja vuodet heitä veivät
kuinka jotkut piiriimme jäivät
ja jotkut sitten eivät
- Terapia: Kovia ääniä ja vaikeita sanoja
kaikki kipuni
no niin
kuka laittoi nimensä siihen paperiin
siihen
jolla serotoniinitasoani laskettiin
ahaa
eikö siis job ollutkaan
ainoa
koekappale laatuaan
kaikki kipuni
kaikki kipuni
kaikki kipuni
no niin
miksi jälleen yksi syytön surmattiin
niin niin
miksi vääryys voitti ja viaton uhrattiin
ahaa
eikö voisi luoja jo viimein armahtaa
lastaan
tätäkin joka lupasi kantaa
kaikki kipuni
kaikki kipuni
kaikki kipuni
aamulla kolmannen päivän
tyhjä on hauta, kannettu on
kaikki kipuni
kaikki kipuni
kaikki kipuni
- Terapia: K23
torstaina, elokuuta 25, 2005
lauantaina, elokuuta 20, 2005
Poliittinen aamupala
Iltapalan mietteisiin liittyen olen usein pohtinut myös henkilökohtaisen moraalin yhtenäisyyttä. Voidaan puhua eri elämänalueista, mutta voiko myös moraalin jakaa osiin?
Ymmärrykseni mukaan ihminen on kokonaisvaltainen olento. Minä olen minä, vaikka roolini vaihtelisivatkin ympäristöstä toiseen. Jos olen jotakin mieltä yhdessä ympäristössä, loogisesti ajatellen olen sitä mieltä myös toisessa. Eri asia on tietenkin keskustelu, jossa voi tulla esiin asioita, jotka saavat minut muuttamaan mielipiteeni.
Minusta on kuitenkin kestämätöntä väittää, että olisi yleisestä moraalista eroavia itsenäisiä saarekkeita, joiden moraalisäännöt voisivat olla erilaisia. Puhutaan talouselämän moraalista, poliittisesta ja journalistisesta moraalista. Millä perusteilla voidaan edes väittää, että nämä elämänalueet eivät kiinteästi liittyisi kaikkeen muuhun elämään?
Talouden osalta vedotaan usein Adam Smithiin ja kasvottomiin (?!?) markkinavoimiin, jotka tuottavat kaikille onnea ja yltäkylläisyyttä, kunhan niiden toimintaa ei vain mitenkään kahlita. Tällaista väitettä ei kuitenkaan voi Smithin teorialla perustella. Kuten Kari Saastamoinen teoksessaan Eurooppalainen liberalismi argumentoi, Smithin teoria on irrotettu alkuperäisestä kontekstistaan - Smihtille ei tullut mieleenkään, että kauppa voisi olla joskus globaalia, sillä hänen aikanaan se oli kansallista - eikä sitä siksi sellaisenaan voi soveltaa nykyaikaan. Sitä paitsi Smith ei edes ollut sitä mieltä, että valtio ei saisi puuttua talouteen lainkaan, tai että sosiaalihuoltoa ei tarvita.
Vaikka en yleisesti ottaen reduktionismia kannatakaan, markkinavoimat voinee osittain palauttaa ihmisen itsekkyyteen. Hetimullekaikkitänne-voimilla sitten perustellaan sitä, että annetaan kenkää ihmisille, jotta saataisiin parempi tulos neljännesvuosikatsaukseen. Ja omatunto hiljennetään nuijimalla sitä myytillä talouselämän erilaisesta moraalista.
Sen lisäksi, että tämmöinen on mielestäni moraalisesti arveluttavaa, se on myös likinäköistä yritystoimintaa. Mahtavat olla jokapäiväisessä irtisanomisen pelossa puurtavat työntekijät motivoituneita, luovia, energisiä ja työnantajaansa sitoutuneita! Eräs tuttu sanoikin, että trendi näyttää olevan parhaiden työntekijöiden lähtö tällaisista saneeraamista harrastavista firmoista. Jos olisin vastaavassa tilanteessa, niin kyllä minäkin etsisin työpaikan, jossa minua oikeasti arvostetaan, eikä tarvitse koko ajan pelossa elää. Työhän vie suurimman osan ajasta ja vaikuttaa siksi suuresti elämänlaatuun.
Poliittista paasausta tuli jo iltapalalla, ja journalismia olen sivunnut toisaalla, joten lopetan tämän melkein brunssiksi venyneen aamupalan ja siirryn metafysiikan pariin.
Ymmärrykseni mukaan ihminen on kokonaisvaltainen olento. Minä olen minä, vaikka roolini vaihtelisivatkin ympäristöstä toiseen. Jos olen jotakin mieltä yhdessä ympäristössä, loogisesti ajatellen olen sitä mieltä myös toisessa. Eri asia on tietenkin keskustelu, jossa voi tulla esiin asioita, jotka saavat minut muuttamaan mielipiteeni.
Minusta on kuitenkin kestämätöntä väittää, että olisi yleisestä moraalista eroavia itsenäisiä saarekkeita, joiden moraalisäännöt voisivat olla erilaisia. Puhutaan talouselämän moraalista, poliittisesta ja journalistisesta moraalista. Millä perusteilla voidaan edes väittää, että nämä elämänalueet eivät kiinteästi liittyisi kaikkeen muuhun elämään?
Talouden osalta vedotaan usein Adam Smithiin ja kasvottomiin (?!?) markkinavoimiin, jotka tuottavat kaikille onnea ja yltäkylläisyyttä, kunhan niiden toimintaa ei vain mitenkään kahlita. Tällaista väitettä ei kuitenkaan voi Smithin teorialla perustella. Kuten Kari Saastamoinen teoksessaan Eurooppalainen liberalismi argumentoi, Smithin teoria on irrotettu alkuperäisestä kontekstistaan - Smihtille ei tullut mieleenkään, että kauppa voisi olla joskus globaalia, sillä hänen aikanaan se oli kansallista - eikä sitä siksi sellaisenaan voi soveltaa nykyaikaan. Sitä paitsi Smith ei edes ollut sitä mieltä, että valtio ei saisi puuttua talouteen lainkaan, tai että sosiaalihuoltoa ei tarvita.
Vaikka en yleisesti ottaen reduktionismia kannatakaan, markkinavoimat voinee osittain palauttaa ihmisen itsekkyyteen. Hetimullekaikkitänne-voimilla sitten perustellaan sitä, että annetaan kenkää ihmisille, jotta saataisiin parempi tulos neljännesvuosikatsaukseen. Ja omatunto hiljennetään nuijimalla sitä myytillä talouselämän erilaisesta moraalista.
Sen lisäksi, että tämmöinen on mielestäni moraalisesti arveluttavaa, se on myös likinäköistä yritystoimintaa. Mahtavat olla jokapäiväisessä irtisanomisen pelossa puurtavat työntekijät motivoituneita, luovia, energisiä ja työnantajaansa sitoutuneita! Eräs tuttu sanoikin, että trendi näyttää olevan parhaiden työntekijöiden lähtö tällaisista saneeraamista harrastavista firmoista. Jos olisin vastaavassa tilanteessa, niin kyllä minäkin etsisin työpaikan, jossa minua oikeasti arvostetaan, eikä tarvitse koko ajan pelossa elää. Työhän vie suurimman osan ajasta ja vaikuttaa siksi suuresti elämänlaatuun.
Poliittista paasausta tuli jo iltapalalla, ja journalismia olen sivunnut toisaalla, joten lopetan tämän melkein brunssiksi venyneen aamupalan ja siirryn metafysiikan pariin.
perjantaina, elokuuta 19, 2005
Poliittinen iltapala
Miika on opiskellut viikon yötäpäivää melkein kirjaimellisesti. Minä taas olen hummannut pitkin Blogistaniaa ja lykännyt Jutin Johdatusta metafysiikkaan ja www-kurssin harjoitustyön loppuunsaattamista. Eilen illalla, pitkästä aikaa, oli jotenkin rauhallista ja istuttiin kynttiläiltapalalla.
Keskustelu polveili teemaan uskonto ja politiikka. Miika piti palopuheen, jota minä lähinnä kuuntelin. Kysymys on toisaalta yksinkertainen, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan täysin käsittämätön.
Ajatus uskonnon ja politiikan erottamisesta on saanut Miikan mukaan alkunsa uskonpuhdistuksen jälkeisestä Euroopasta, kun katolisten ja protestanttien repiviä taisteluja ei muuten saatu loppumaan. Syntyi kansalainen, joka oli yhteisönsä tasa-arvoinen jäsen uskonnosta - lue: tunnustamastaan kristinuskon muodosta - riippumatta. Kansalaisen toiminnalle oli omat areenansa, joilla uskonnolla ei enää ollut sijaa, vaan uskonto sai oman kolonsa paikasta, jota me nimitämme yksityiselämäksi.
Tuossa kontekstissa ajatus kansalaisuuden ensisijaisuudesta uskontoon nähden oli varmasti tarpeellinen ja toimiva ratkaisu; ristiriidoista huolimatta katolisten ja protestanttien arvopohja oli riittävän yhtenäinen rauhanomaisen rinnakkaiselon aikaansaamiseksi. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi nykypäivän suomalaisten arvopohjasta, puhumattakaan monien muiden valtioiden kansalaisista. Kuitenkin samaa periaatetta sovelletaan yhä. Sivistynyt ihminen voi toki tunnustaa jotakin uskontoa (vaikka sivistynythän ei tarvitse jumalia), mutta vain yksityiselämässään. Vanha periaate on siis muokkautunut muotoon: demokraattisesti olemme havainneet, että Jumalaa ei ole, mutta hömpöttely tulee ihmisoikeuksien nimissä sallia, vaikka järkeä vaativiin asioihin sitä ei tule sotkea.
Pluralisoituvassa yhteiskunnassa tämä periaate asettaa itselleen rehellisen, vakaumuksellisen ihmisen skitsofreeniseen tilanteeseen: missä menee se raja, jonka jälkeen ei voi enää ajaa yhteiskunnassa henkilökohtaisen vakaumuksen mukaisia arvoja? Eikä ongelma todellakaan koske vain kristittyjä, vaan jokaikistä ihmistä. Jos Jumalaa ei nimittäin ole, kaikki maailmankatsomukset ja niistä juontuvat arvot ovat samalla viivalla. Kenelläkään ei ole etuoikeutta määritellä, mitä toisten tulisi arvostaa.
Vastaus tähän kaikkeen on tietenkin demokratia, kaikkien kompromissien äiti. Kuitenkin yllä esitetty kysymys säilyy samana. Onhan usein todettu, että suuri enemmistö saattaa erehtyä.
Kysymykseen liittyy vielä toinenkin, henkilökohtaisen tason ristiriita. Jos ihminen todella uskoo tiettyjen asioiden olevan universaalisti hyviä, vaikka tietää, että kaikki eivät ajattele näin, voiko hän hyvällä omallatunnolla olla edistämättä näitä asioita?
***
Risto Soramies: Islam ja evankeliumi. Iustitia 15. - teos, joka innoitti Miikan palopuheeseen.
Keskustelu polveili teemaan uskonto ja politiikka. Miika piti palopuheen, jota minä lähinnä kuuntelin. Kysymys on toisaalta yksinkertainen, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan täysin käsittämätön.
Ajatus uskonnon ja politiikan erottamisesta on saanut Miikan mukaan alkunsa uskonpuhdistuksen jälkeisestä Euroopasta, kun katolisten ja protestanttien repiviä taisteluja ei muuten saatu loppumaan. Syntyi kansalainen, joka oli yhteisönsä tasa-arvoinen jäsen uskonnosta - lue: tunnustamastaan kristinuskon muodosta - riippumatta. Kansalaisen toiminnalle oli omat areenansa, joilla uskonnolla ei enää ollut sijaa, vaan uskonto sai oman kolonsa paikasta, jota me nimitämme yksityiselämäksi.
Tuossa kontekstissa ajatus kansalaisuuden ensisijaisuudesta uskontoon nähden oli varmasti tarpeellinen ja toimiva ratkaisu; ristiriidoista huolimatta katolisten ja protestanttien arvopohja oli riittävän yhtenäinen rauhanomaisen rinnakkaiselon aikaansaamiseksi. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi nykypäivän suomalaisten arvopohjasta, puhumattakaan monien muiden valtioiden kansalaisista. Kuitenkin samaa periaatetta sovelletaan yhä. Sivistynyt ihminen voi toki tunnustaa jotakin uskontoa (vaikka sivistynythän ei tarvitse jumalia), mutta vain yksityiselämässään. Vanha periaate on siis muokkautunut muotoon: demokraattisesti olemme havainneet, että Jumalaa ei ole, mutta hömpöttely tulee ihmisoikeuksien nimissä sallia, vaikka järkeä vaativiin asioihin sitä ei tule sotkea.
Pluralisoituvassa yhteiskunnassa tämä periaate asettaa itselleen rehellisen, vakaumuksellisen ihmisen skitsofreeniseen tilanteeseen: missä menee se raja, jonka jälkeen ei voi enää ajaa yhteiskunnassa henkilökohtaisen vakaumuksen mukaisia arvoja? Eikä ongelma todellakaan koske vain kristittyjä, vaan jokaikistä ihmistä. Jos Jumalaa ei nimittäin ole, kaikki maailmankatsomukset ja niistä juontuvat arvot ovat samalla viivalla. Kenelläkään ei ole etuoikeutta määritellä, mitä toisten tulisi arvostaa.
Vastaus tähän kaikkeen on tietenkin demokratia, kaikkien kompromissien äiti. Kuitenkin yllä esitetty kysymys säilyy samana. Onhan usein todettu, että suuri enemmistö saattaa erehtyä.
Kysymykseen liittyy vielä toinenkin, henkilökohtaisen tason ristiriita. Jos ihminen todella uskoo tiettyjen asioiden olevan universaalisti hyviä, vaikka tietää, että kaikki eivät ajattele näin, voiko hän hyvällä omallatunnolla olla edistämättä näitä asioita?
***
Risto Soramies: Islam ja evankeliumi. Iustitia 15. - teos, joka innoitti Miikan palopuheeseen.
sunnuntaina, elokuuta 14, 2005
Kovaa peliä Blogistaniassa
Olen päivänä muutamana lueskellut Blogilistan 30:n linkatuimman joukossa olevia blogeja, kun tutut ei ole päivittäneet omiaan. Tällä tapaa saa ainakin kulutettua uskomattoman paljon aikaa, en ymmärrä kuinka monilla tuntuu olevan aikaa lukea ja kommentoida kymmeniä blogeja.
Olen jotenkin tyrmistynyt "sotatilasta", joka joidenkin näiden blogien välillä, taikka heidän muodostamassaan yhteisössä, näyttää vallitsevan. En pysty tarkkaan sanomaan, kenen välillä, enkä halua yrittääkään. Olen lukenut lähinnä Illuusiaa, ja sieltä käynyt hyvin lyhyesti vilkaisemassa Tristania, minhiä (13.8.), Jäädykepiirikuntaa, ja karu sellia. Saatan unohtaa jonkun, pyydän anteeksi. Illuusiaa lukuunottamatta olen lukenut vain yhden jutun kustakin, kaikista en sitäkään kokonaan ja yleensä Illuusiaan liittyen. Jos joku näistä mainituista lukee tätä, niin tässä silmälasit, joiden läpi tihrustaa: en halua tilaan mukaan, ja siksi kirjoitan omaan blogiini; lisäksi ymmärtääkseni kyse on vaikeasti määriteltävästä yhteisöstä, ja tuntuisi oudolta pistää samanlainen kommentti useisiin eri blogeihin. Aihekin on "oma" sikäli kuin näin vanhassa maailmassa voi. Kirjoitan enemmän vaikutelmien kuin faktojen pohjalta (koska en ole pitemmälti tutustunut kyseisiin blogeihin, paitsi Illuusiaan), joten saatan erehtyä. Jotta kellekään ei iskisi paranoia, yltä näkee, kenen blogista olen lukenut ja mitä.
Siis sotatilaan. Sana ei ehkä ole sopivin mahdollinen kuvaamaan tilannetta, mutta paras mitä näin äkkiä tulee mieleen. Konkreettisesti on kyse siitä kuinka kirjoitetaan ja kommentoidaan. Se mikä minua tyrmistyttää, on kovuus ja kyynisyys ja pilkkaaminen. Luulin yläasteella, että osan kiusaamisesta voisi pistää iän piikkiin, mutta jotkut näistä äänenpainoista ovat samaa luokkaa. Ei se kyllä pitäisi olla yllätys, sillä vanha aatuhan se on joka jyllää. Illuusia peräänkuulutti rehellisyyttä, mutta se onkin paljon pyydetty ihmiseltä, joka on perisynnin vääntämä.
Reilu viikko sitten kävimme Komun ja Suennen kanssa syömässä Tampereella. Tuli puheeksi se, kuinka ystävällisyys ja lempeys eivät ole cool, vaan kyynisyys, kovuus ja aggressiivisuus. Mutta kuka haluaisi lähelleen ihmisen, joka on vain näitä kolmea viimeksi mainittua?
Tuntuu kuin tämä virtuaalitodellisuus ruokkisi ihmisessä kaipuuta olla cool - siis kyyninen, kova ja aggressiivinen, ivallinen ja pilkallinen. Itselleen voi luoda sellaisen persoonan kuin huvittaa, ja vaikka pyrkisi aitouteenkin, ei vastuun tarvitse olla samaa luokkaa kuin kasvoista kasvoihin kohtaamisessa - netissä riittää bloggaajia, jos menee välit poikki, niin seurasta ei ole silti pulaa. Toisen pystyy etäännyttämään ja häntä voi suomia sanan säilällä nauttien vallan ja voiman tunteesta, joka syntyy kun pääsee mittelemään kieltään ja älyään toisten verbaaliakrobaattien kanssa. Aivan kuin virtuaalisesti voisi irrotella, kun normaalielämässä täytyy pitää kohteliaisuussäännöistä kiinni.
"Sattui syvään sanan miekka,
kaatoi ketoon miehen.
Niin kuin silmiin heitetty hiekka
näön mukanansa vieden."
- Bass'n'Helen
Kritiikki on sitten erikseen. Joku sanoi joskus, että valittaminen muuttuu kritiikiksi vasta silloin, kun esitetään epäkohdan lisäksi parannusehdotus. Lisäksi kritiikin arvoa eivät mielestäni nosta purevat sanat, eikä kritiikissä pohjimmiltaan ole kyse siitä, lainkaan. Korjaava palaute olisi ehkä hyvä termi: pyrkimyksenä on virheen tai erehdyksen korjaaminen, ei solvaaminen. Ammattikorkeassa opetettiin palautteenannon muutama nyrkkisääntö: 1) Positiivisen ja korjaavan palautteen suhde on 9+1. 2) Ensin positiivista palautetta, sitten korjaavaa, ja lopuksi vielä positiivista. 3) Jos todella haluat muutosta, pyri toimimaan näin.
Lienee surkuhupaisaa, että en ole lainkaan ainut, joka tahtoo kirjoittaa veitsen terällä ja sydänverellä, olivatpa blogin tekstit sitten faktaa, fiktiota tai jotain siltä väliltä. Ihmiset avaavat sydämensä oman elämänsä sankarien preparoitavaksi ja antavat samalla mitalla takaisin. Kukin tahtoo niin kovin kelvata virtuaalisenakin, tai juuri sellaisena.
Olen jotenkin tyrmistynyt "sotatilasta", joka joidenkin näiden blogien välillä, taikka heidän muodostamassaan yhteisössä, näyttää vallitsevan. En pysty tarkkaan sanomaan, kenen välillä, enkä halua yrittääkään. Olen lukenut lähinnä Illuusiaa, ja sieltä käynyt hyvin lyhyesti vilkaisemassa Tristania, minhiä (13.8.), Jäädykepiirikuntaa, ja karu sellia. Saatan unohtaa jonkun, pyydän anteeksi. Illuusiaa lukuunottamatta olen lukenut vain yhden jutun kustakin, kaikista en sitäkään kokonaan ja yleensä Illuusiaan liittyen. Jos joku näistä mainituista lukee tätä, niin tässä silmälasit, joiden läpi tihrustaa: en halua tilaan mukaan, ja siksi kirjoitan omaan blogiini; lisäksi ymmärtääkseni kyse on vaikeasti määriteltävästä yhteisöstä, ja tuntuisi oudolta pistää samanlainen kommentti useisiin eri blogeihin. Aihekin on "oma" sikäli kuin näin vanhassa maailmassa voi. Kirjoitan enemmän vaikutelmien kuin faktojen pohjalta (koska en ole pitemmälti tutustunut kyseisiin blogeihin, paitsi Illuusiaan), joten saatan erehtyä. Jotta kellekään ei iskisi paranoia, yltä näkee, kenen blogista olen lukenut ja mitä.
Siis sotatilaan. Sana ei ehkä ole sopivin mahdollinen kuvaamaan tilannetta, mutta paras mitä näin äkkiä tulee mieleen. Konkreettisesti on kyse siitä kuinka kirjoitetaan ja kommentoidaan. Se mikä minua tyrmistyttää, on kovuus ja kyynisyys ja pilkkaaminen. Luulin yläasteella, että osan kiusaamisesta voisi pistää iän piikkiin, mutta jotkut näistä äänenpainoista ovat samaa luokkaa. Ei se kyllä pitäisi olla yllätys, sillä vanha aatuhan se on joka jyllää. Illuusia peräänkuulutti rehellisyyttä, mutta se onkin paljon pyydetty ihmiseltä, joka on perisynnin vääntämä.
Reilu viikko sitten kävimme Komun ja Suennen kanssa syömässä Tampereella. Tuli puheeksi se, kuinka ystävällisyys ja lempeys eivät ole cool, vaan kyynisyys, kovuus ja aggressiivisuus. Mutta kuka haluaisi lähelleen ihmisen, joka on vain näitä kolmea viimeksi mainittua?
Tuntuu kuin tämä virtuaalitodellisuus ruokkisi ihmisessä kaipuuta olla cool - siis kyyninen, kova ja aggressiivinen, ivallinen ja pilkallinen. Itselleen voi luoda sellaisen persoonan kuin huvittaa, ja vaikka pyrkisi aitouteenkin, ei vastuun tarvitse olla samaa luokkaa kuin kasvoista kasvoihin kohtaamisessa - netissä riittää bloggaajia, jos menee välit poikki, niin seurasta ei ole silti pulaa. Toisen pystyy etäännyttämään ja häntä voi suomia sanan säilällä nauttien vallan ja voiman tunteesta, joka syntyy kun pääsee mittelemään kieltään ja älyään toisten verbaaliakrobaattien kanssa. Aivan kuin virtuaalisesti voisi irrotella, kun normaalielämässä täytyy pitää kohteliaisuussäännöistä kiinni.
"Sattui syvään sanan miekka,
kaatoi ketoon miehen.
Niin kuin silmiin heitetty hiekka
näön mukanansa vieden."
- Bass'n'Helen
Kritiikki on sitten erikseen. Joku sanoi joskus, että valittaminen muuttuu kritiikiksi vasta silloin, kun esitetään epäkohdan lisäksi parannusehdotus. Lisäksi kritiikin arvoa eivät mielestäni nosta purevat sanat, eikä kritiikissä pohjimmiltaan ole kyse siitä, lainkaan. Korjaava palaute olisi ehkä hyvä termi: pyrkimyksenä on virheen tai erehdyksen korjaaminen, ei solvaaminen. Ammattikorkeassa opetettiin palautteenannon muutama nyrkkisääntö: 1) Positiivisen ja korjaavan palautteen suhde on 9+1. 2) Ensin positiivista palautetta, sitten korjaavaa, ja lopuksi vielä positiivista. 3) Jos todella haluat muutosta, pyri toimimaan näin.
Lienee surkuhupaisaa, että en ole lainkaan ainut, joka tahtoo kirjoittaa veitsen terällä ja sydänverellä, olivatpa blogin tekstit sitten faktaa, fiktiota tai jotain siltä väliltä. Ihmiset avaavat sydämensä oman elämänsä sankarien preparoitavaksi ja antavat samalla mitalla takaisin. Kukin tahtoo niin kovin kelvata virtuaalisenakin, tai juuri sellaisena.
keskiviikkona, elokuuta 03, 2005
Only By Grace
Olen tässä muutaman päivän kovasti yrittänyt saada aikaan. Sitä siivousta, ja sitten opiskelua. Jotakin on tullutkin tehtyä, mutta enimmäkseen oon saanu itelleni vain pahaa mieltä epäkurinalaisuudesta; kauhea moraalinen morkkis tekemättömistä töistä.
Lukiossa mun luokalla oli ärsyttävä matikan opettaja. Se oli leipääntynyt palikkamatikan opettamiseen ja hoki, että jokainen oppii jos vain haluaa - minkä eräs kaverini osoitti vääräksi luuloksi :C. Yksi tämän opettajan lempisanonnoistaan oli: "Tekemättömät työt stressaavat eniten." Tottahan se on, mutta ei juuri auta silloin, kun pitäis ottaa itseään niskasta kiinni eikä pysty siihen.
Lisäksi mulle käy usein vielä niin, että alan syödä murheeseen. Huhhuh. Siitähän seuraa tietysi kaksinverroin paha olo, kun maha on halkeamaisillaan. Ja lisää krapulaa jäljestäpäin, kun vaatteet alkaa kiristää...
Tänään en oo tehny oikeastaan sen enempää, mutta tässä koneella luuraillessa olen kuunnellut Petra Praise 2:sta. Ja se on ... ihanaa. Ihan kuin joku ottaisi syliin, keinuttaisi ja silittäisi hiuksia. Sanat ja sävelet saa tuntemaan hiljaista, onnellista kiitollisuutta siitä, että saa elää, että saa tuntea Jumalaa, että hän on. Taivaassa on varmaan tämmöistä: niin hyvä olla, ettei ole kiire hetkestä pois...
Viime aikoina EO:n porukoissa on ollut keskustelua ylistämisestä ja sen asemasta kristityn elämässä. Siellä leirillä toinen mun opetuksista oli ylistyksestä. Kun sitä valmistelin, tuli lievä kriisi Luther-säätiön asiaa käsittelevästä vihkosesta. Tosin minä ja Miika ymmärsimme sen eri tavalla, enkä tiedä luinko liikaa rivien väliin, mutta ymmärsin, että ainoa ylistyksen paikka olisi ehtoollismessu. No, kriisi meni onneksi ohi, mutta vieläkin olen kyselevällä mielellä aiheen suhteen, eikä mitään ihan varmaa lukkoon lyötyä mielipidettä ole.
Tänään olen kuitenkin kiitollinen siitä, mitä sain.
Lovely Lord
You're filled with compassion and mercy and grace,
with Your banner of love over me;
I am longing to see You one day face to face,
and to be with You endlessly;
Lord, how lovely You are to me.
Lovely Lord, You are all to me;
Lovely Lord, full of purity.
Worthy of honour and majesty;
Lord, how lovely You are to me.
You are bright as the sunrise and fairest of all,
Unto You all the glory will be;
You are God of creation and Lord of my life,
I will worship You faithfully;
Lord, how lovely You are to me.
We will worship the name of the holiest One,
We will worship Your excellency;
We will give You the glory for things You have done,
and be thankful eternally;
Lord, how lovely You are to me.
Lovely Lord, You are all to me;
Lovely Lord, full of purity.
Worthy of honour and majesty;
Lord, how lovely You are to me.
Lovely Lord, You are all to me;
Lovely Lord, full of purity.
Worthy of honour and majesty;
Lord, how lovely You are to me.
- Bob Hartman
Lukiossa mun luokalla oli ärsyttävä matikan opettaja. Se oli leipääntynyt palikkamatikan opettamiseen ja hoki, että jokainen oppii jos vain haluaa - minkä eräs kaverini osoitti vääräksi luuloksi :C. Yksi tämän opettajan lempisanonnoistaan oli: "Tekemättömät työt stressaavat eniten." Tottahan se on, mutta ei juuri auta silloin, kun pitäis ottaa itseään niskasta kiinni eikä pysty siihen.
Lisäksi mulle käy usein vielä niin, että alan syödä murheeseen. Huhhuh. Siitähän seuraa tietysi kaksinverroin paha olo, kun maha on halkeamaisillaan. Ja lisää krapulaa jäljestäpäin, kun vaatteet alkaa kiristää...
Tänään en oo tehny oikeastaan sen enempää, mutta tässä koneella luuraillessa olen kuunnellut Petra Praise 2:sta. Ja se on ... ihanaa. Ihan kuin joku ottaisi syliin, keinuttaisi ja silittäisi hiuksia. Sanat ja sävelet saa tuntemaan hiljaista, onnellista kiitollisuutta siitä, että saa elää, että saa tuntea Jumalaa, että hän on. Taivaassa on varmaan tämmöistä: niin hyvä olla, ettei ole kiire hetkestä pois...
Viime aikoina EO:n porukoissa on ollut keskustelua ylistämisestä ja sen asemasta kristityn elämässä. Siellä leirillä toinen mun opetuksista oli ylistyksestä. Kun sitä valmistelin, tuli lievä kriisi Luther-säätiön asiaa käsittelevästä vihkosesta. Tosin minä ja Miika ymmärsimme sen eri tavalla, enkä tiedä luinko liikaa rivien väliin, mutta ymmärsin, että ainoa ylistyksen paikka olisi ehtoollismessu. No, kriisi meni onneksi ohi, mutta vieläkin olen kyselevällä mielellä aiheen suhteen, eikä mitään ihan varmaa lukkoon lyötyä mielipidettä ole.
Tänään olen kuitenkin kiitollinen siitä, mitä sain.
Lovely Lord
You're filled with compassion and mercy and grace,
with Your banner of love over me;
I am longing to see You one day face to face,
and to be with You endlessly;
Lord, how lovely You are to me.
Lovely Lord, You are all to me;
Lovely Lord, full of purity.
Worthy of honour and majesty;
Lord, how lovely You are to me.
You are bright as the sunrise and fairest of all,
Unto You all the glory will be;
You are God of creation and Lord of my life,
I will worship You faithfully;
Lord, how lovely You are to me.
We will worship the name of the holiest One,
We will worship Your excellency;
We will give You the glory for things You have done,
and be thankful eternally;
Lord, how lovely You are to me.
Lovely Lord, You are all to me;
Lovely Lord, full of purity.
Worthy of honour and majesty;
Lord, how lovely You are to me.
Lovely Lord, You are all to me;
Lovely Lord, full of purity.
Worthy of honour and majesty;
Lord, how lovely You are to me.
- Bob Hartman
tiistaina, elokuuta 02, 2005
Jäätelökesäää...
Oli taasen viikonloppu! :)
Lauantain häät oli hienot, kauniit. Illalla Liisa, Linda ja Jaakot tuli meille riehumaan. Kun minä jumitin koneella, yhet kiljuivat ja häiriköivät naapureita sekä yrittivät lassota Tergujeffia, joka oli jotenkin kummasti päätynyt pihalle meidän parvekkeen alle. ?
Sunnuntaina käytiin perinnemessussa Taulumäessä. Vietettiin siestaa kuuntelemalla hyvää musiikkia puhumatta mitään. Istuin parvekkeella nojatuolissa ja nautin pelkästä olemisesta...
Ruuaksi kanasalaattia, jälkiruuaksi auton keula suunnattiin kohti Lidliä (voi mikä tuplasynti: sunnuntaina kauppaan, ja vielä Lidliin...) ja jäätelöhyllyä. Sieltä kukin poimi mukaansa mieleisensä pakkauksen: snickersejä, cappucinoa, mascarponea... sitä oli ainaki paljon, ja koko lysti maksoi 12 eukkia. Niiden kanssa ajeltiin Mattilanniemen rantanurtsille. Mukana oli myös vilttiä, peliä, kirjaa, juotavaa...
Jotta aktiviteettia olisi rittänyt, autoiltiin vielä Terapiaa huudattaen Makuuniin ja vuokrattiin leffa...
Lauantain häät oli hienot, kauniit. Illalla Liisa, Linda ja Jaakot tuli meille riehumaan. Kun minä jumitin koneella, yhet kiljuivat ja häiriköivät naapureita sekä yrittivät lassota Tergujeffia, joka oli jotenkin kummasti päätynyt pihalle meidän parvekkeen alle. ?
Sunnuntaina käytiin perinnemessussa Taulumäessä. Vietettiin siestaa kuuntelemalla hyvää musiikkia puhumatta mitään. Istuin parvekkeella nojatuolissa ja nautin pelkästä olemisesta...
Ruuaksi kanasalaattia, jälkiruuaksi auton keula suunnattiin kohti Lidliä (voi mikä tuplasynti: sunnuntaina kauppaan, ja vielä Lidliin...) ja jäätelöhyllyä. Sieltä kukin poimi mukaansa mieleisensä pakkauksen: snickersejä, cappucinoa, mascarponea... sitä oli ainaki paljon, ja koko lysti maksoi 12 eukkia. Niiden kanssa ajeltiin Mattilanniemen rantanurtsille. Mukana oli myös vilttiä, peliä, kirjaa, juotavaa...
Jotta aktiviteettia olisi rittänyt, autoiltiin vielä Terapiaa huudattaen Makuuniin ja vuokrattiin leffa...
maanantaina, elokuuta 01, 2005
Jumala ei luonut ovimattoja: ihminen loi
Joka kerran, kun kirjoitan tänne, päässä vilisee tuhat ajatusta, joista vain murto-osa päätyy näkyviin. Merkillistä kyllä, lopputulos on usein jotakin aivan muuta kuin sen aluksi luulin olevan; teksti elää omaa elämäänsä, eikä aloittaessaan tiedä, mihin rantaan sen mukana huuhtoutuu. Usein kirjoittaessani esimerkiksi opiskeluja varten on aivan toisin. Tiedän, mikä on päämääräni, minne tahdon päästä, mutta aloitussanat pakenevat etsijää.
Hiukan samoin lähestyn sitä, mitä tänään haluan sanoa. En tiedä, miten siihen pääsisin, joten töksäytän sen vain ilmoille: aloitin sitten toisen blogin.
Pidin aluksi pöhkönä ajatusta, että ihmisellä olisi useampia blogeja, mutta nyt suunnittelen jo kolmatta, jonka toteutumisesta en osaa mitään sanoa. Tämä toinen kasvaa ajatuksia, joita aralla mielellä kirjoitan julki. Enhän tiedä, onko se, mikä minusta tuntuu kertomisen arvoiselta - oivaltavalta, kauniilta, kipeältä, koskettavalta - todella sellaista. Kenties toinen ulottuvuuteni onkin vain sähköistä saastetta, jota Internetin ihmemaa on muutenkin tulvillaan. Siksi en aio pikkuista kummemin mainostaa. Etsivä kuitenkin löytää, (detective finds;) kuten sana kuuluu.
Mielessä pyörivät samat mietteet kuin Raivon rakkaudenkin alkumetreillä. Missä kulkee se hiuksenhieno raja, jonka ylittäminen merkitsee sydämen avaamista ovimatoksi? Entä mitkä ovat sopivaisuuden rajat? Missä määrin voin kirjoittaa rakkaiden ja läheisten ihmisten asioista, jotka kuitenkin omaa maailmaani suuresti liikuttavat?
Ehkäpä hassua, mutta olen pitkään pohtinut esimerkiksi rintsikoista kirjoittamista. ;D Kun on atoopikko, elämään avautuu aivan uusi tuntemusten näkökulma. Moniko on huomannut ne pienet lappuset, joita usein täysin turhaan ommellaan vaatteiden sisäpuolelle? Entä ajatus siitä, että vaatteet eivät saa olla liian tiiviitä, vaan niiden tulee hengittää, ja materiaalin tulee olla mahdollisimman sileää, vaatteitten mielellään väljiä... tätä vasten, koettakaa kuvitella atoopikolle soveltuvat rintsikat! Jep, ajatuskin edelliset kriteerit täyttävistä sellaisista saa nauramaan.
Noh, sattuneesta syystä (iho olisi hankautunut rikki, ihottumaksi) en ole kyennyt moisia naisellisia kapistuksia käyttämään lähes puoleentoista vuoteen, mikä on aiheuttanut tiettyjä siveellisiä hankaluuksia eritoten kesäaikaan. Nyt, viimeisen kuukauden ajan olen koettanut taas totuttautua tähän lystiin. (Tuntuu muuten sangen ahdistavalta, suorastaan vapauden riistolta;) Ja Jumalan kiitos, näyttää siltä, että selkä on parantunut siihen kuntoon, jotta voin taas olla kuin ihminen ainakin.
Ja viimeisen kuukauden olen siis pohtinut, voiko tällaista riemuvoittoa julkaista. :) Taisi tulla tehtyä... ;)
Hiukan samoin lähestyn sitä, mitä tänään haluan sanoa. En tiedä, miten siihen pääsisin, joten töksäytän sen vain ilmoille: aloitin sitten toisen blogin.
Pidin aluksi pöhkönä ajatusta, että ihmisellä olisi useampia blogeja, mutta nyt suunnittelen jo kolmatta, jonka toteutumisesta en osaa mitään sanoa. Tämä toinen kasvaa ajatuksia, joita aralla mielellä kirjoitan julki. Enhän tiedä, onko se, mikä minusta tuntuu kertomisen arvoiselta - oivaltavalta, kauniilta, kipeältä, koskettavalta - todella sellaista. Kenties toinen ulottuvuuteni onkin vain sähköistä saastetta, jota Internetin ihmemaa on muutenkin tulvillaan. Siksi en aio pikkuista kummemin mainostaa. Etsivä kuitenkin löytää, (detective finds;) kuten sana kuuluu.
Mielessä pyörivät samat mietteet kuin Raivon rakkaudenkin alkumetreillä. Missä kulkee se hiuksenhieno raja, jonka ylittäminen merkitsee sydämen avaamista ovimatoksi? Entä mitkä ovat sopivaisuuden rajat? Missä määrin voin kirjoittaa rakkaiden ja läheisten ihmisten asioista, jotka kuitenkin omaa maailmaani suuresti liikuttavat?
Ehkäpä hassua, mutta olen pitkään pohtinut esimerkiksi rintsikoista kirjoittamista. ;D Kun on atoopikko, elämään avautuu aivan uusi tuntemusten näkökulma. Moniko on huomannut ne pienet lappuset, joita usein täysin turhaan ommellaan vaatteiden sisäpuolelle? Entä ajatus siitä, että vaatteet eivät saa olla liian tiiviitä, vaan niiden tulee hengittää, ja materiaalin tulee olla mahdollisimman sileää, vaatteitten mielellään väljiä... tätä vasten, koettakaa kuvitella atoopikolle soveltuvat rintsikat! Jep, ajatuskin edelliset kriteerit täyttävistä sellaisista saa nauramaan.
Noh, sattuneesta syystä (iho olisi hankautunut rikki, ihottumaksi) en ole kyennyt moisia naisellisia kapistuksia käyttämään lähes puoleentoista vuoteen, mikä on aiheuttanut tiettyjä siveellisiä hankaluuksia eritoten kesäaikaan. Nyt, viimeisen kuukauden ajan olen koettanut taas totuttautua tähän lystiin. (Tuntuu muuten sangen ahdistavalta, suorastaan vapauden riistolta;) Ja Jumalan kiitos, näyttää siltä, että selkä on parantunut siihen kuntoon, jotta voin taas olla kuin ihminen ainakin.
Ja viimeisen kuukauden olen siis pohtinut, voiko tällaista riemuvoittoa julkaista. :) Taisi tulla tehtyä... ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)