Odotan tältä syksyltä ainakin kahta asiaa: että pääsisin viimeinkin Starttipäiville ja että unelma matkasta Englantiin toteutuisi.
No, minähän unelmoin kyllä matkustamisesta yleensäkin, eikä äkkiä tule mieleen maata, jossa en haluaisi käydä. Mutta onhan toki Englannissa sitä jotakin... ;)
Emilia, johon tutustuimme Rydessä, opiskelee Englannissa tämän syksyn, ja koska Ryanair tarjoaa niin halpoja lentoja, nyt se on tehtävä.
United Kingdom, here we come!!!
tiistaina, elokuuta 29, 2006
sunnuntaina, elokuuta 27, 2006
Evankeliumia!
Tämä ei ole saarna. Tämä on todistuspuheenvuoro.
Hei, olen Päivi. Opiskelen filosofiaa neljättä vuotta, teen samalla kahta työtä ja yritän hoitaa kotia. Olen naimisissa ja minulla on muutenkin paljon sosiaalista elämää.
Kauan aikaa olin tyytyväinen elämääni, olihan minulla kaikkea, mitä ihminen voisi haluta, jopa yltäkyllin. Töitä, mielekästä tekemistä, rahaa, kiirettä, menoa ja meininkiä, ihmisiä ympärillä. Luulin omaavani loputtomat voimavarat ja teräksisen terveyden. Sitten huomasin, että jotain tuntui puuttuvan: lepoa! Vapaa-aikaa! Laiskottelua! Väsymys alkoi olla kuristavaa. Pälli meinasi repeillä. Ahdistus iski ja ihana elämäni tuntui liian vaativalta ja vihattavalta. Vanha suorittaja alkoi epäillä suorittamisen mielekkyyttä...
Menin sielunhoitoon, ja sain kuulla tuon ihanan ilosanoman: eihän kukaan sinun sijassasi jaksaisi! Eihän sinulla ole ollut kunnon lomaa kolmeen vuoteen - ihminen tarvitsee vähintään kolme, neljä viikkoa yhtämittaista lomaa, ei vain toipuakseen entisistä rasituksista vaan kerätäkseen myös uusia voimavaroja tuleviin haasteisiin.
Sain neuvon: älä ota ainakaan mitään uutta. Sain viestin: koetetaan löytää ratkaisuja arjen ongelmiin. Sain rohkaisua: peru opintotuki muutamaksi kuukaudeksi, tee se ihmeessä!
Nyt on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tästä eteenpäin haluan elää vähemmän suorituskeskeisesti. Luulen, että takapakkeja tulee, mutta tasapainoinen elämä on tavoittelemisen arvoinen päämäärä. Kyllä lepo tekee hyvää!
Hei, olen Päivi. Opiskelen filosofiaa neljättä vuotta, teen samalla kahta työtä ja yritän hoitaa kotia. Olen naimisissa ja minulla on muutenkin paljon sosiaalista elämää.
Kauan aikaa olin tyytyväinen elämääni, olihan minulla kaikkea, mitä ihminen voisi haluta, jopa yltäkyllin. Töitä, mielekästä tekemistä, rahaa, kiirettä, menoa ja meininkiä, ihmisiä ympärillä. Luulin omaavani loputtomat voimavarat ja teräksisen terveyden. Sitten huomasin, että jotain tuntui puuttuvan: lepoa! Vapaa-aikaa! Laiskottelua! Väsymys alkoi olla kuristavaa. Pälli meinasi repeillä. Ahdistus iski ja ihana elämäni tuntui liian vaativalta ja vihattavalta. Vanha suorittaja alkoi epäillä suorittamisen mielekkyyttä...
Menin sielunhoitoon, ja sain kuulla tuon ihanan ilosanoman: eihän kukaan sinun sijassasi jaksaisi! Eihän sinulla ole ollut kunnon lomaa kolmeen vuoteen - ihminen tarvitsee vähintään kolme, neljä viikkoa yhtämittaista lomaa, ei vain toipuakseen entisistä rasituksista vaan kerätäkseen myös uusia voimavaroja tuleviin haasteisiin.
Sain neuvon: älä ota ainakaan mitään uutta. Sain viestin: koetetaan löytää ratkaisuja arjen ongelmiin. Sain rohkaisua: peru opintotuki muutamaksi kuukaudeksi, tee se ihmeessä!
Nyt on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tästä eteenpäin haluan elää vähemmän suorituskeskeisesti. Luulen, että takapakkeja tulee, mutta tasapainoinen elämä on tavoittelemisen arvoinen päämäärä. Kyllä lepo tekee hyvää!
torstaina, elokuuta 24, 2006
Pyhää huolettomuutta
Kuinka minusta tuli filosofian opiskelija
Omistettu Thi:lle.
Tarinan voisi kertoa lyhyesti, tai sitten pitkästi. Koska tilaa on, niin pitkästi sitten. :)
***
Synnyin 70-luvulla perheeni esikoisena, keskelle korpea. Taloudellisesti oli hyvin tiukkaa, muistan että hedelmiä oli vain jouluna ja limsaa juhannuksena. Isä oli aina töissä; pellolla, navetassa tai metsässä. Äidillä oli myös kädet täynnä tekemistä, ja lisäksi naapurikunnassa hoidettavana oma äitinsä, joka tarvitsi jo paljon apua arjessaan. Vuoden minun jälkeeni syntyi liian kiltti pikkuveljeni ja neljän vuoden päästä kaikkien rakastama sisko.
Elämä kuljetti niin, että olin omituinen pikkuvanha lapsi, joka ei osannut ystävystyä. Sen sijaan luin mittaamattoman määrän kirjoja ja tulin koulukiusatuksi, sekä ala- että yläasteella. Tuota yhtä aspektia lukuunottamatta tykkäsin koulusta ja myös monista yksinäisistä harrastuksistani, kuten laulamisesta ja soittamisesta, kirjoittamisesta ja piirtämisestä. Kaikissa niissä olinkin hyvä, vaikka en sitä juuri arvostanut. Olisin vain halunnut olla niinkuin kaikki muutkin, joilla oli ystäviä ja kavereita.
Yläasteaikoina olin vakuuttunut siitä, että mikä ikinä ammattini tulisi olemaankin, en voisi työskennellä ihmisten kanssa - eihän kukaan tuntunut omaa perhettä ja joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta pitävän minusta. Lukiossa sosiaalinen minäni alkoi vähitellen kuoriutua. Ystävystyin vastoin kaikkia odotuksia muutaman luokkakaverin kanssa, vaikka vinoilijoita vieläkin riitti. Kaksissa kristillisissä kuvioissa, Rauhan Sanassa ja Kansanlähetyksessä, minulle muotoutui vähitellen laaja ystävä- ja tuttavapiiri.
Kiusaamisella oli kuitenkin se vaikutus, että halusin päästä koulunkäynnistä ja opiskelusta mahdollisimman äkkiä eroon. Todistuksen perusteella minua usutettiin hakemaan yliopistoon, mutta se ei tuntunut omalta ollenkaan. Niinpä hain graafiselle alalle sinne kuitenkaan pääsemättä, ja alkoivat kultaiset välivuoteni: työllisyyskurssia, atk-kurssia, raamattukurssia ja kouluavustajan hommia. Viimeisin vakuutti minut siitä, että opettajaksi en halua. Sen sijaan hain kahteen otteeseen kirkon nuorisotyöntekijäksi, ja jälkimmäisellä kerralla myös sosionomin koulutukseen.
Tällä tavalla päädyin Vantaalle opiskelemaan alaa, joka kyllä olikin kiinnostava, varsinkin niiltä osin, mitä nykyiselläänkin opiskelen: psykologian ja yhteiskunnallisten aineiden osalta. EVAMK:in, nykyisen Laurean aikoina tutustuin myös Miikaan ja aloimme seurustella. Kaukosuhteesta ehdimme nauttia vuoden, ja valmistumiseni jälkeen suuntasimme Ryttylään teologiselle linjalle. Tarkoitukseni oli alunperin hakea Helsinkiin lukemaan teologiaa, mutta vuoden aikana tulin toisiin aatoksiin - ei vähiten siksi, että Miika aikoi Jyväskylään.
Niinpä aloin selailla hakuopasta periaatteella "sinne mihin ei tarvitse lukea", ja löysin Jyväskylästä puhe- ja yhteisöviestinnän, jotka kiinnostivat. Tällainen hakeminen tuntui vähän arveluttavalta, ja ajattelin varalta lukea jotain, mihin olisi mahdollisimman vähän luettavaa... ja sehän oli filosofia, vain yksi kirja, joka löytyi vanhan kotikunnan kirjastosta. (Ei oteta lukuun sitä, että itse en ole koulussa filosofiaa koskaan opiskellut. ;)
Ensimmäisellä hakukerralla jäi vähästä kiinni, ja päätin, että kokeilen vielä kerran seuraavana keväänä, ja jos ei, niin sitten ei. Sillä välin piti keksiä taas vuodeksi tekemistä, ja pitkäaikainen haaveeni lyhytaikaisesta lähetystyöstä toteutui: matkasimme viiden likan porukalla Eestiin, missä kului syksy. Välimatkako vai mikä, mutta lokakuulla Miika tuli käymään ja kosi minua Tarton torilla Kissing Students -suihkulähteen äärellä.
Kevät menikin sitten häitä valmistellen ja taas pääsykokeisiin lukien - ja tällä kertaa tärppäsi. Kas kummaa, heti opiskelujen aluksi päätin, että rupean filosofian, elämänkatsomustiedon, psykologian ja uskonnon opettajaksi... :)
***
Tässä tarinassa on monia elementtejä, jotka tuuppivat minua filosofoimisen suuntaan.
Isä on älykäs, taiteellisesti lahjakas ja kriittinen. Äiti on kiinnostunut historiasta ja yhteiskunnallisista asioista, ja ihmiseksi, joka ei itse juuri ehdi lukea, hän on koonnut mittavan kirjaston. Molemmat vanhempani arvostavat koulutusta, ja kannustivat jokaista lapsistaan tekemään sitä, mistä me itse pidämme.
Kiusaaminenko se lienee, joka sai minut jo pienenä reflektoimaan omaa itseäni ja maailmaa yleensäkin. Yksinäisyyskö ehkä, joka tarjosi aikaa ja tilaa näille pohdinnoille. Raamatunluku ja raamattuopetukset, jotka tarjosivat kriittisen ajattelun välineistöä.
Ammattikorkean opinnot herättelivät uinuvan kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin, ja Ryttylässä apologia antoi esimakua siitä, mitä filosofian opiskelu voisi olla.
***
Ammattikorkean aikoina olin välillä kovin ahdistunut, kun en ollut varma, olinko oikealla alalla. Lopulta tajusin, että hajoan kappaleiksi, jos jotakin ei tapahdu, ja päätin alkaa opetella pyhää huolettomuutta: jos teen sitä, minkä näen tällä hetkellä parhaaksi ja järkeväksi, tulevaisuutta ei auta yhtään murehtiminen. Elämä ei mene hukkaan, sillä olen joka hetki sillä paikalla, mihin Jumala on minut tarkoittanut, vaikka en aina näkisi sitä.
Jos siis minua ei ole tarkoitettu työskentelemään opettajana, niin aikanaan Jumala näyttää, mitä minä teen. Nykyisin olen kyllä hiukan päämäärätietoisempi kuin ennen, mutta suhtaudun tulevaisuuteen seikkailumielellä: ei sitä koskaan tiedä, mitä vastaan tulee.
Saattaa tulla vaikeitakin aikoja, mutta lopulta "kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat" ja hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä.
Omistettu Thi:lle.
Tarinan voisi kertoa lyhyesti, tai sitten pitkästi. Koska tilaa on, niin pitkästi sitten. :)
***
Synnyin 70-luvulla perheeni esikoisena, keskelle korpea. Taloudellisesti oli hyvin tiukkaa, muistan että hedelmiä oli vain jouluna ja limsaa juhannuksena. Isä oli aina töissä; pellolla, navetassa tai metsässä. Äidillä oli myös kädet täynnä tekemistä, ja lisäksi naapurikunnassa hoidettavana oma äitinsä, joka tarvitsi jo paljon apua arjessaan. Vuoden minun jälkeeni syntyi liian kiltti pikkuveljeni ja neljän vuoden päästä kaikkien rakastama sisko.
Elämä kuljetti niin, että olin omituinen pikkuvanha lapsi, joka ei osannut ystävystyä. Sen sijaan luin mittaamattoman määrän kirjoja ja tulin koulukiusatuksi, sekä ala- että yläasteella. Tuota yhtä aspektia lukuunottamatta tykkäsin koulusta ja myös monista yksinäisistä harrastuksistani, kuten laulamisesta ja soittamisesta, kirjoittamisesta ja piirtämisestä. Kaikissa niissä olinkin hyvä, vaikka en sitä juuri arvostanut. Olisin vain halunnut olla niinkuin kaikki muutkin, joilla oli ystäviä ja kavereita.
Yläasteaikoina olin vakuuttunut siitä, että mikä ikinä ammattini tulisi olemaankin, en voisi työskennellä ihmisten kanssa - eihän kukaan tuntunut omaa perhettä ja joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta pitävän minusta. Lukiossa sosiaalinen minäni alkoi vähitellen kuoriutua. Ystävystyin vastoin kaikkia odotuksia muutaman luokkakaverin kanssa, vaikka vinoilijoita vieläkin riitti. Kaksissa kristillisissä kuvioissa, Rauhan Sanassa ja Kansanlähetyksessä, minulle muotoutui vähitellen laaja ystävä- ja tuttavapiiri.
Kiusaamisella oli kuitenkin se vaikutus, että halusin päästä koulunkäynnistä ja opiskelusta mahdollisimman äkkiä eroon. Todistuksen perusteella minua usutettiin hakemaan yliopistoon, mutta se ei tuntunut omalta ollenkaan. Niinpä hain graafiselle alalle sinne kuitenkaan pääsemättä, ja alkoivat kultaiset välivuoteni: työllisyyskurssia, atk-kurssia, raamattukurssia ja kouluavustajan hommia. Viimeisin vakuutti minut siitä, että opettajaksi en halua. Sen sijaan hain kahteen otteeseen kirkon nuorisotyöntekijäksi, ja jälkimmäisellä kerralla myös sosionomin koulutukseen.
Tällä tavalla päädyin Vantaalle opiskelemaan alaa, joka kyllä olikin kiinnostava, varsinkin niiltä osin, mitä nykyiselläänkin opiskelen: psykologian ja yhteiskunnallisten aineiden osalta. EVAMK:in, nykyisen Laurean aikoina tutustuin myös Miikaan ja aloimme seurustella. Kaukosuhteesta ehdimme nauttia vuoden, ja valmistumiseni jälkeen suuntasimme Ryttylään teologiselle linjalle. Tarkoitukseni oli alunperin hakea Helsinkiin lukemaan teologiaa, mutta vuoden aikana tulin toisiin aatoksiin - ei vähiten siksi, että Miika aikoi Jyväskylään.
Niinpä aloin selailla hakuopasta periaatteella "sinne mihin ei tarvitse lukea", ja löysin Jyväskylästä puhe- ja yhteisöviestinnän, jotka kiinnostivat. Tällainen hakeminen tuntui vähän arveluttavalta, ja ajattelin varalta lukea jotain, mihin olisi mahdollisimman vähän luettavaa... ja sehän oli filosofia, vain yksi kirja, joka löytyi vanhan kotikunnan kirjastosta. (Ei oteta lukuun sitä, että itse en ole koulussa filosofiaa koskaan opiskellut. ;)
Ensimmäisellä hakukerralla jäi vähästä kiinni, ja päätin, että kokeilen vielä kerran seuraavana keväänä, ja jos ei, niin sitten ei. Sillä välin piti keksiä taas vuodeksi tekemistä, ja pitkäaikainen haaveeni lyhytaikaisesta lähetystyöstä toteutui: matkasimme viiden likan porukalla Eestiin, missä kului syksy. Välimatkako vai mikä, mutta lokakuulla Miika tuli käymään ja kosi minua Tarton torilla Kissing Students -suihkulähteen äärellä.
Kevät menikin sitten häitä valmistellen ja taas pääsykokeisiin lukien - ja tällä kertaa tärppäsi. Kas kummaa, heti opiskelujen aluksi päätin, että rupean filosofian, elämänkatsomustiedon, psykologian ja uskonnon opettajaksi... :)
***
Tässä tarinassa on monia elementtejä, jotka tuuppivat minua filosofoimisen suuntaan.
Isä on älykäs, taiteellisesti lahjakas ja kriittinen. Äiti on kiinnostunut historiasta ja yhteiskunnallisista asioista, ja ihmiseksi, joka ei itse juuri ehdi lukea, hän on koonnut mittavan kirjaston. Molemmat vanhempani arvostavat koulutusta, ja kannustivat jokaista lapsistaan tekemään sitä, mistä me itse pidämme.
Kiusaaminenko se lienee, joka sai minut jo pienenä reflektoimaan omaa itseäni ja maailmaa yleensäkin. Yksinäisyyskö ehkä, joka tarjosi aikaa ja tilaa näille pohdinnoille. Raamatunluku ja raamattuopetukset, jotka tarjosivat kriittisen ajattelun välineistöä.
Ammattikorkean opinnot herättelivät uinuvan kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin, ja Ryttylässä apologia antoi esimakua siitä, mitä filosofian opiskelu voisi olla.
***
Ammattikorkean aikoina olin välillä kovin ahdistunut, kun en ollut varma, olinko oikealla alalla. Lopulta tajusin, että hajoan kappaleiksi, jos jotakin ei tapahdu, ja päätin alkaa opetella pyhää huolettomuutta: jos teen sitä, minkä näen tällä hetkellä parhaaksi ja järkeväksi, tulevaisuutta ei auta yhtään murehtiminen. Elämä ei mene hukkaan, sillä olen joka hetki sillä paikalla, mihin Jumala on minut tarkoittanut, vaikka en aina näkisi sitä.
Jos siis minua ei ole tarkoitettu työskentelemään opettajana, niin aikanaan Jumala näyttää, mitä minä teen. Nykyisin olen kyllä hiukan päämäärätietoisempi kuin ennen, mutta suhtaudun tulevaisuuteen seikkailumielellä: ei sitä koskaan tiedä, mitä vastaan tulee.
Saattaa tulla vaikeitakin aikoja, mutta lopulta "kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat" ja hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä.
keskiviikkona, elokuuta 23, 2006
Kymmenen tapaa nolata itsensä puhelinhaastattelijan korvissa
eli
Kuinka kieltäytyä gallupista - lyhyt oppimäärä
* Lyö luuri korvaan, kun kuulet mistä soitetaan. Tämä on yleensä varma keino päästä senhetkisestä gallupista eroon. Tosin suivaantunut haastattelija saattaa laittaa numeron kiertoon. Jos kuitenkin on kyse kännykästä, voit soveltaa seuraavaa keinoa...
* Älä vastaa puhelimeen, jos puhelu tulee tuntemattomasta numerosta. Siellähän voi olla vaikka ystävällinen puhelinhaastattelija. Sinun on syytä pelätä eritoten silloin, jos et osaa suomen kieltä, kuten sanaa ei.
* Jos kuitenkin vahingossa vastaat puhelimeen, teeskentele olevasi ystävällinen. Mainio fraasi tähän kohtaan on esimerkiksi: "Kiitti hei!" Muista lyödä luuri korvaan, älä vain erehdy kuuntelemaan sitä, kuinka puhelinhaastattelija toivottaa sinulle mukavaa illanjatkoa.
* Ilmoita mahdollisimman tylysti ja lyhytsanaisesti, että ei käy. Ystävällisyyteen sortuminen voisi olla kohtalokasta.
* Heittäydy imeläksi. "Voi kuuulta, ei minulla nyt ole aikaaa jutella sinun kanssa, lapsiruk-ka!" Pieni ivallinen vivahde äänessä antaa täydellisen loppusilauksen.
* Valehtele. Keskiverto puhelinhaastattelija oppii pian kuulemaan, milloin toisessa päässä tulee tekaistua hätävale. Kannattaa kuitenkin miettiä, mitä sanoo. Jos väität, että on kiire nyt, niin sinulta varmaan kysytään, että milloin olisi parempi hetki soitella. Varmin keino onkin väittää olevansa yli yhdeksänkymppinen, sillä sen ikäisiä haastatellaan vain hyvin harvoin. Tätähän puhelinhaastattelija ei voi kiistää, sillä suomalainenhan ei valehtele!
* Jos et itse uskalla valehdella, laita lapsesi tai joku muu tekemään se. "Eeei äiti nyt ole paikalla..." *taustalla kuuluu ääni, joka kehottaa näin sanomaan*
* Väitä kivenkovaan, että et ymmärrä mistään mitään. Sano, että et muista ikääsi, asuinpaikkaasi, et ymmärrä mitään politiikasta, et käy koskaan kaupassa etkä matkusta minnekään, et harrasta mitään, sinulla ei ole lapsia, ei rahaa, ei mielipiteitä, ja että ylipäätänsäkään ajatuksesi eivät ole minkään arvoisia - ainiin, eihän niitä ole.
* Kieltäydy toisen ihmisen puolesta, vaikka et olisikaan varma, haluaako hän osallistua. Ole mahdollisimman vihamielinen. Anna äänensävysi ilmaista, millaisena saastana pidät sinulle soittanutta henkilöä.
* Ellet mitään muuta keksi, haistattele. Tämä perinteinen keino vakuuttaa kenet tahansa siitä, että langan päässä on joko aivoton tai asennevammainen henkilö, jolle ei kannata yrittää sanoa yhtään mitään.
KIELTÄYDYITPÄ KUINKA TAHANSA, MUISTA OLLA KOHTELEMATTA PUHELINHAASTATTELIJAA KUIN HÄN OLISI ELÄVÄ, TUNTEVA JA NORMAALIN YMMÄRRYKSEN OMAAVA IHMINEN.
Jos yleensä vältät keskeyttämästä ihmistä, kun hän puhuu, sinun on nyt parasta opetella tämä taito. Kieltäytyminen kaiken kaikkiaan on kieroa peliä, joten tavallisella puheäänellä lausutut lauseet, kuten "En halua tällä kertaa osallistua", eivät tule kuuloonkaan. Varo kokeilemasta tätä, seuraukset voivat olla järkyttävät.
Muutenkaan ei kannata yrittää kommunikoida puhelinhaastattelijan kanssa, esimerkiksi kysymällä, että onko olemassa minkäänlaista järjestelyä, joka takaisi sen, että omaan numeroon ei enää soiteta kyseisestä firmasta. Turha luulla, että puhelinhaastatteluja tekevissä yrityksissä kunnioitettaisiin ihmisen oikeutta kieltäytyä haastattelusta. Sehän vaikuttaisi ihan siltä, kuin gallupejakin tekisivät inhimilliset olennot, ihmiset. Rajansa kaikella!
Kuinka kieltäytyä gallupista - lyhyt oppimäärä
* Lyö luuri korvaan, kun kuulet mistä soitetaan. Tämä on yleensä varma keino päästä senhetkisestä gallupista eroon. Tosin suivaantunut haastattelija saattaa laittaa numeron kiertoon. Jos kuitenkin on kyse kännykästä, voit soveltaa seuraavaa keinoa...
* Älä vastaa puhelimeen, jos puhelu tulee tuntemattomasta numerosta. Siellähän voi olla vaikka ystävällinen puhelinhaastattelija. Sinun on syytä pelätä eritoten silloin, jos et osaa suomen kieltä, kuten sanaa ei.
* Jos kuitenkin vahingossa vastaat puhelimeen, teeskentele olevasi ystävällinen. Mainio fraasi tähän kohtaan on esimerkiksi: "Kiitti hei!" Muista lyödä luuri korvaan, älä vain erehdy kuuntelemaan sitä, kuinka puhelinhaastattelija toivottaa sinulle mukavaa illanjatkoa.
* Ilmoita mahdollisimman tylysti ja lyhytsanaisesti, että ei käy. Ystävällisyyteen sortuminen voisi olla kohtalokasta.
* Heittäydy imeläksi. "Voi kuuulta, ei minulla nyt ole aikaaa jutella sinun kanssa, lapsiruk-ka!" Pieni ivallinen vivahde äänessä antaa täydellisen loppusilauksen.
* Valehtele. Keskiverto puhelinhaastattelija oppii pian kuulemaan, milloin toisessa päässä tulee tekaistua hätävale. Kannattaa kuitenkin miettiä, mitä sanoo. Jos väität, että on kiire nyt, niin sinulta varmaan kysytään, että milloin olisi parempi hetki soitella. Varmin keino onkin väittää olevansa yli yhdeksänkymppinen, sillä sen ikäisiä haastatellaan vain hyvin harvoin. Tätähän puhelinhaastattelija ei voi kiistää, sillä suomalainenhan ei valehtele!
* Jos et itse uskalla valehdella, laita lapsesi tai joku muu tekemään se. "Eeei äiti nyt ole paikalla..." *taustalla kuuluu ääni, joka kehottaa näin sanomaan*
* Väitä kivenkovaan, että et ymmärrä mistään mitään. Sano, että et muista ikääsi, asuinpaikkaasi, et ymmärrä mitään politiikasta, et käy koskaan kaupassa etkä matkusta minnekään, et harrasta mitään, sinulla ei ole lapsia, ei rahaa, ei mielipiteitä, ja että ylipäätänsäkään ajatuksesi eivät ole minkään arvoisia - ainiin, eihän niitä ole.
* Kieltäydy toisen ihmisen puolesta, vaikka et olisikaan varma, haluaako hän osallistua. Ole mahdollisimman vihamielinen. Anna äänensävysi ilmaista, millaisena saastana pidät sinulle soittanutta henkilöä.
* Ellet mitään muuta keksi, haistattele. Tämä perinteinen keino vakuuttaa kenet tahansa siitä, että langan päässä on joko aivoton tai asennevammainen henkilö, jolle ei kannata yrittää sanoa yhtään mitään.
KIELTÄYDYITPÄ KUINKA TAHANSA, MUISTA OLLA KOHTELEMATTA PUHELINHAASTATTELIJAA KUIN HÄN OLISI ELÄVÄ, TUNTEVA JA NORMAALIN YMMÄRRYKSEN OMAAVA IHMINEN.
Jos yleensä vältät keskeyttämästä ihmistä, kun hän puhuu, sinun on nyt parasta opetella tämä taito. Kieltäytyminen kaiken kaikkiaan on kieroa peliä, joten tavallisella puheäänellä lausutut lauseet, kuten "En halua tällä kertaa osallistua", eivät tule kuuloonkaan. Varo kokeilemasta tätä, seuraukset voivat olla järkyttävät.
Muutenkaan ei kannata yrittää kommunikoida puhelinhaastattelijan kanssa, esimerkiksi kysymällä, että onko olemassa minkäänlaista järjestelyä, joka takaisi sen, että omaan numeroon ei enää soiteta kyseisestä firmasta. Turha luulla, että puhelinhaastatteluja tekevissä yrityksissä kunnioitettaisiin ihmisen oikeutta kieltäytyä haastattelusta. Sehän vaikuttaisi ihan siltä, kuin gallupejakin tekisivät inhimilliset olennot, ihmiset. Rajansa kaikella!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)