Joka kerran, kun kirjoitan tänne, päässä vilisee tuhat ajatusta, joista vain murto-osa päätyy näkyviin. Merkillistä kyllä, lopputulos on usein jotakin aivan muuta kuin sen aluksi luulin olevan; teksti elää omaa elämäänsä, eikä aloittaessaan tiedä, mihin rantaan sen mukana huuhtoutuu. Usein kirjoittaessani esimerkiksi opiskeluja varten on aivan toisin. Tiedän, mikä on päämääräni, minne tahdon päästä, mutta aloitussanat pakenevat etsijää.
Hiukan samoin lähestyn sitä, mitä tänään haluan sanoa. En tiedä, miten siihen pääsisin, joten töksäytän sen vain ilmoille: aloitin sitten toisen blogin.
Pidin aluksi pöhkönä ajatusta, että ihmisellä olisi useampia blogeja, mutta nyt suunnittelen jo kolmatta, jonka toteutumisesta en osaa mitään sanoa. Tämä toinen kasvaa ajatuksia, joita aralla mielellä kirjoitan julki. Enhän tiedä, onko se, mikä minusta tuntuu kertomisen arvoiselta - oivaltavalta, kauniilta, kipeältä, koskettavalta - todella sellaista. Kenties toinen ulottuvuuteni onkin vain sähköistä saastetta, jota Internetin ihmemaa on muutenkin tulvillaan. Siksi en aio pikkuista kummemin mainostaa. Etsivä kuitenkin löytää, (detective finds;) kuten sana kuuluu.
Mielessä pyörivät samat mietteet kuin Raivon rakkaudenkin alkumetreillä. Missä kulkee se hiuksenhieno raja, jonka ylittäminen merkitsee sydämen avaamista ovimatoksi? Entä mitkä ovat sopivaisuuden rajat? Missä määrin voin kirjoittaa rakkaiden ja läheisten ihmisten asioista, jotka kuitenkin omaa maailmaani suuresti liikuttavat?
Ehkäpä hassua, mutta olen pitkään pohtinut esimerkiksi rintsikoista kirjoittamista. ;D Kun on atoopikko, elämään avautuu aivan uusi tuntemusten näkökulma. Moniko on huomannut ne pienet lappuset, joita usein täysin turhaan ommellaan vaatteiden sisäpuolelle? Entä ajatus siitä, että vaatteet eivät saa olla liian tiiviitä, vaan niiden tulee hengittää, ja materiaalin tulee olla mahdollisimman sileää, vaatteitten mielellään väljiä... tätä vasten, koettakaa kuvitella atoopikolle soveltuvat rintsikat! Jep, ajatuskin edelliset kriteerit täyttävistä sellaisista saa nauramaan.
Noh, sattuneesta syystä (iho olisi hankautunut rikki, ihottumaksi) en ole kyennyt moisia naisellisia kapistuksia käyttämään lähes puoleentoista vuoteen, mikä on aiheuttanut tiettyjä siveellisiä hankaluuksia eritoten kesäaikaan. Nyt, viimeisen kuukauden ajan olen koettanut taas totuttautua tähän lystiin. (Tuntuu muuten sangen ahdistavalta, suorastaan vapauden riistolta;) Ja Jumalan kiitos, näyttää siltä, että selkä on parantunut siihen kuntoon, jotta voin taas olla kuin ihminen ainakin.
Ja viimeisen kuukauden olen siis pohtinut, voiko tällaista riemuvoittoa julkaista. :) Taisi tulla tehtyä... ;)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti