Iltapalan mietteisiin liittyen olen usein pohtinut myös henkilökohtaisen moraalin yhtenäisyyttä. Voidaan puhua eri elämänalueista, mutta voiko myös moraalin jakaa osiin?
Ymmärrykseni mukaan ihminen on kokonaisvaltainen olento. Minä olen minä, vaikka roolini vaihtelisivatkin ympäristöstä toiseen. Jos olen jotakin mieltä yhdessä ympäristössä, loogisesti ajatellen olen sitä mieltä myös toisessa. Eri asia on tietenkin keskustelu, jossa voi tulla esiin asioita, jotka saavat minut muuttamaan mielipiteeni.
Minusta on kuitenkin kestämätöntä väittää, että olisi yleisestä moraalista eroavia itsenäisiä saarekkeita, joiden moraalisäännöt voisivat olla erilaisia. Puhutaan talouselämän moraalista, poliittisesta ja journalistisesta moraalista. Millä perusteilla voidaan edes väittää, että nämä elämänalueet eivät kiinteästi liittyisi kaikkeen muuhun elämään?
Talouden osalta vedotaan usein Adam Smithiin ja kasvottomiin (?!?) markkinavoimiin, jotka tuottavat kaikille onnea ja yltäkylläisyyttä, kunhan niiden toimintaa ei vain mitenkään kahlita. Tällaista väitettä ei kuitenkaan voi Smithin teorialla perustella. Kuten Kari Saastamoinen teoksessaan Eurooppalainen liberalismi argumentoi, Smithin teoria on irrotettu alkuperäisestä kontekstistaan - Smihtille ei tullut mieleenkään, että kauppa voisi olla joskus globaalia, sillä hänen aikanaan se oli kansallista - eikä sitä siksi sellaisenaan voi soveltaa nykyaikaan. Sitä paitsi Smith ei edes ollut sitä mieltä, että valtio ei saisi puuttua talouteen lainkaan, tai että sosiaalihuoltoa ei tarvita.
Vaikka en yleisesti ottaen reduktionismia kannatakaan, markkinavoimat voinee osittain palauttaa ihmisen itsekkyyteen. Hetimullekaikkitänne-voimilla sitten perustellaan sitä, että annetaan kenkää ihmisille, jotta saataisiin parempi tulos neljännesvuosikatsaukseen. Ja omatunto hiljennetään nuijimalla sitä myytillä talouselämän erilaisesta moraalista.
Sen lisäksi, että tämmöinen on mielestäni moraalisesti arveluttavaa, se on myös likinäköistä yritystoimintaa. Mahtavat olla jokapäiväisessä irtisanomisen pelossa puurtavat työntekijät motivoituneita, luovia, energisiä ja työnantajaansa sitoutuneita! Eräs tuttu sanoikin, että trendi näyttää olevan parhaiden työntekijöiden lähtö tällaisista saneeraamista harrastavista firmoista. Jos olisin vastaavassa tilanteessa, niin kyllä minäkin etsisin työpaikan, jossa minua oikeasti arvostetaan, eikä tarvitse koko ajan pelossa elää. Työhän vie suurimman osan ajasta ja vaikuttaa siksi suuresti elämänlaatuun.
Poliittista paasausta tuli jo iltapalalla, ja journalismia olen sivunnut toisaalla, joten lopetan tämän melkein brunssiksi venyneen aamupalan ja siirryn metafysiikan pariin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Tämä ei varmastikaan ole omiaan auttamaan sinua eteenpäin metafysiikan opinnoissa, lähimmäiseni. Mutta silti. Jos uskonto luokitellaan leimallisesti yksityiseksi asiaksi, julkisen ja yhteiskunnallisen sijaan, eikö se silloin ole lähempänä ihmistä, kokijaansa? Eikö yhteiskunnassa voi edistää ja tukea omia arvojaan tuomatta esille sitä, mitä kautta (uskonnosta, filosofiasta, politiikasta tms) ne on omaksunut? Eikö jokaisella yhteiskunnan jäsenellä ole suoranainen velvollisuus toimia omien arvojensa mukaisesti, etenkin silloin, jos katsoo niiden poikkeavan yleisesti hyväksytyistä?
Ja jumalten samalle linjalle asettamisen ainoa ehto ei ole se, että jokainen heistä olisi epätosi. Toinen vaihtoehto on se, että jokainen on uskonnollisuudessaan oikeassa ja jokainen jumala yhtä tosi. Silloin pääsemme yhteiskunnalliseen tilaan, jossa uskonto ei ole "omalla ajalla hömpöttelyä" mutta ei myöskään ase, jonka voi kääntää ihmisiä ja ihmisryhmiä vastaan. Vaikka itselleni usein sanonkin "teen tämän, koska teidän sen olevan mieleen Jumalattarelle" en voi velvoittaa muita toimimaan omien jumaluuksieni toiveiden mukaisesti. Sen sijaan minun on pystyttävä perustelemaan, minkä vuoksi edustamani arvot ovat yleispäteviä ja hyväksi koko yhteiskunnalle.
Jumalan yhteiskunnallinen asema ei parannu tekemällä Jumalasta itsenäinen yhteiskunnallinen toimija. Jumalan asema yhteiskunnassa parantuu vain, jos hänen nimissään toimivat kykenevät työllään parantamaan tuota asemaa.
Hanna-mummis:)
Enköhän minä siitä metafysiikasta selviä. Enää sata sivua, tentti on vasta perjantaina.
Minusta usko tai uskonto voi olla ihmiselle läheinen asia riippumatta siitä, onko se yksityistä vai julkista.
Tottakai arvojaan voi edistää tuomatta aina esille, mistä ne ovat peräisin. Niin kauan kuin ollaan yhtä mieltä, ei ole ongelmaa. Mutta on sellaisia asioita, joissa perustelut nousevat ennen kaikkea maailmankatsomuksesta, minulla siis Raamatusta.
Kirjoitit, että pitää löytää yhteiskunnalliset perustelut. Entä jos niitä ei löydy - on vain mielipiteitä puoleen ja toiseen? Pitäisikö minun silloin toimia vakaumustani vastaan? Sehän oli juuri kysymys.
Jos uskontoa tai uskoa ei pidettäisi yksityisasiana, Raamattuun vetoaminen olisi pätevä perustelu. Niinhän oli ennen, ja nykyään se voisi tarkoittaa, että voisi vedota muihinkin uskontoihin. Silloin oltaisiin siinä mielessä avoimia, että jokaisella on jonkinlainen maailmankatsomus, johon hän arvonsa perustaa. Myös ateistilla ja agnostikolla.
Tätä nykyä luulotellaan, että on jonkinlainen neutraali ei-kenenkään-maa, jolla ateistit ja agnostikot seisovat, ja sanelevat sieltä, milloin millä tavalla tahansa uskonnollisten ihmisten argumentit ovat päteviä ja milloin eivät. Yritän sanoa, että sitä neutraalia aluetta ei ole.
Tällainen avoimuus johtaisi tietenkin keskusteluun siitä, mikä uskonto on tosi... ;)
Olet aivan oikeassa, että loogisesti ajatellen on olemassa se mahdollisuus, että on monia tosia jumalia. Mutta Raamatussa Jeesus sanoo, että kukaan ei pääse Jumalan tykö muutoin kuin hänen kauttaan. Sinä taas uskot, (jos olen ymmärtänyt oikein?) että kaikki uskonnot puhuvat samasta Jumalasta. Miten esimerkiksi tämä kohta sopii yhteen sinun uskosi kanssa? On myös monia muita asioita, joissa eri uskonnot eroavat toisistaan hyvin paljon. Minusta niitä ei voi selittää pois.
En ole koskaan tullut ajatelleeksi Jumalan yhteiskunnallista asemaa. Ei hän tavallaan sitä kaipaa, hänhän on kaikkivaltias. Täällä maailmassa hän toimii ihmisten kautta, ja voi tietysti toimia muutenkin halutessaan. Omasta näkökulmastani on enemmän kysymys kristityn tai muuten vakaumuksellisen ihmisen asemasta yhteiskunnassa. Yksioikoisesti voisi ajatella, että jokaisen tulee totella omaatuntoaan ja toimia siten kuin uskoo oikeaksi. Mutta toisaalta on kysymys siitä, milloin voi vaatia muitakin noudattamaan niitä moraalisääntöjä, joita itse pitää oikeana. Tämä on se kysymys! Missä on se raja, mitä toisilta voi vaatia, mitä ei??
Mitä tarkoitat sillä, että ihmisen tulisi toimia omien arvojensa mukaan "etenkin silloin, jos katsoo niiden poikkeavan yleisesti hyväksytyistä"? Miksi juuri silloin?
***
Niin, olen siis edelleen sitä mieltä, että maailmankatsomus on omaatuntoa perustavampi, vaikka omatunto on synnynnäinen. Omantunnon sisältöhän muovautuu ympäristön mukaan, ihminen voi sitä muuttaa tietoisestikin. Ihminen voi tietoisesti valita itselleen uskon tai uskonnon ja sitoutua sen arvoihin.
***
Random-lukijalle: mielitty ja minä tunnemme toisemme reaalimaailmasta. :)
Niinjoo, Hannis käyhän lukemassa toisessa blogissani hiukan tätä sivuavaa pohdintaa...
Tulin vain kertomaan, että vastasin kysymyksiisi blogissani sen, minkä taisin!
Jatko:
silmäsin sivusi läpi ja huomasin, ettei sinulla ole Nedstatia, Laskuria, SiteMeteriä tai muuta härpäkettä, joka kävijävirtojasi analysoi. Mulla on Nedstat, sen voi asentaa itselleen täältä.
Kuten vastauksessani kerroin, jo Nedstatilla näkee, mistä sivuille on tultu Kurkkaa vaikka minun sivuillani, niin näet, miten se toimii. Klikkaa ensin sitä sinistä Nedstat ikonia, klikkaa sitten sen sivun vasemmassa yläkulmassa olevaa linkkiä How?.
Karrin sivulla muuuten näyttää olevan linkki siihen ohjelmaan, jonka avulla hän niitä viittaajia listaa.
terveisin
Sun äitis
Kiitos, Sun äitis! :)
Hyvä, että metafysiikka on hanskassa. (Se on muuten paljon sanottu, se.)
Minä mietin tätä yksityisen ja yhteisöllisen rajaa uskonnossa. Pakanana koen jaon yksilöllisen uskonnonkokemuksen ja -harjoituksen ja toisaalta yhteiskunnallisen työn välillä suurena. Toisaalta siksi, että Suomessa poliittisen työn ja pakanallisen uskon sekoittaminen ei ole viisasta. Tai vähemmän poliittisesti korrektisti sanottuna, se on paras tapa tuhota viimeinenkin poliittinen uskottavuus.
Kokemuksellisuuteen ja omakohtaisuuteen pohjaava uuspakanuus on muutenkin huonosti yhteiskunnallistettavissa. Koska se ei tarjoa yhtenäistä oppikokonaisuutta tai arvopohjaa, siihen ei oikeastaan voi juurikaan vedota. Siksi on tärkeää pystyä perustelemaan inhimillisistä, pikemminkin kuin "yliluonnollisista" lähtökohdista halunsa muuttaa yhteiskunnallisia asioita.
Samoin ongelmaksi koen sen, että mikäli ihmisille annetaan oikeus vedota puhtaaseen uskontoon yhteiskunnallisessa keskustelussa, koko keskustelu menee mahdottomaksi. Olisi tasa-arvon ja demokratian vastaista määritellä yhtä uskontoa, jonka pohjalta yhteiskunnallista keskustelua pitäisi käydä tai joka olisi "oikea" kertomaan kuinka tulisi toimia. Ja taas jos kaikki hyväksytään, päädytään nopeasti eipäs-juupas tilanteeseen, missä jokaisen intressiryhmän jumaluus on luvannut jotakin ja nämä lupaukset kulkevat ristiin. (Isreal-Palestiina, noin esimerkiksi)
Minkä lisäksi en usko, että yksikään jumaluuden aspekti esittäisi yhteiskunnallisia arvoja tai vaatimuksia, joita olisi mahdotonta inhimillisen ymmärryksen mukaan perustella. Jos näin on, on syytä kysyä, mikä mahtaa olla perusteettoman "arvopohjan" takana.
Otetaan esimerkki. Kultainen sääntö; rakasta lähimmäistä kuin itseäsi ja itseäsi kuin Jumalaa, on helposti ymmärrettävissä. Sen yhteiskunnallinen konnotaatio on yleisinhimillinen; kuka tahansa tasa-arvoista ja vapaata yhteiskuntaa halajava voisi allekirjoittaa tuon lausahduksen. Sen käyttämisen seuraukset ovat riittävä perustelu sille, miksi se on oleellinen "arvo" yhteiskunnassa. (Ja tämä täysin riippumatta siitä kenen nimiin pyhitetystä kirjasta sitaatti on kotoisin.)
Niinpä, uskonnollisten ihmisten argumentit ovat päteviä siinä missä kenen tahansa argumentit ovat päteviä, kunhan keskustelu käydään samoista lähtökohdista. Uskonto voi olla lähtökohta arvoille, muttei perustelu yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Mutta sitten siihen jälkimmäiseen, hieman laajempaan uskonnolliseen keskusteluun.
Täällä minun puolellani maailmaa karkean dualistinen jako oikeaan ja väärään menettää merkityksensä sen edessä, että maailmankaikkeuden luonut pyhyys on ihmiselle kokonaisuudessaan liian suuri ymmärrettäväksi. Koska siitä ei voi tehdä yhtä oikeaa tulkintaa, joka kattaisi kaiken tuosta pyhyydestä ymmärrettävissä olevan, juontavat siitä luodut tulkinnat pikemminkin ihmisten tarpeista, kuin tuon pyhyyden perimmäisestä luonteesta. Siksi jokainen tulkinta jumaluudesta on yhtä hyvä ja pätevä. Jokainen polku kohti valoa johtaa lopulta saman pyhyyden luo.
Siksi uskontojen ei tarvitse olla sen paremmin rakenteellisesti kuin sisällöllisestikään samankaltaisia. Uskontojen (tai uskonnottumuuden) tulee vastata ihmisen tarpeeseen kokea maailma. Jokainen uskonto opettaa arvoja ja tarjoaa kokemuksia, joita tämän uskonnon harjoittajan sielu tarvitsee.
Pyhyys, joka on uskonnollisuutta, uskontoja ja järjestelmiä suurempi, ei koskaan kysy kuinka hänen luokseen löydettiin. Se ei punnitse sille annettuja nimiä tai muotoja, joita palvonta on noudattanut. Se ei hylkää niitä, jotka tässä elämässä ohittavat uskonnollisuuden tyystin.
Ymmärrän, että on olemassa tarve messiaanisille pelastususkonnoille, yhtä paljon kuin on olemassa tarve hierarkisille ja hyvin dogmaattisille tai taas täysin vapaille ja kokemuspohjaisille uskonnoille. Ihmiselle, joka kokee Jeesuksen ainoaksi pelastukseksi ja tieksi, Jeesus on tie ja pelastus. Silloin on oltava uskonto, joka tarjoaa tämän vaihtoehdon.
Jos lyhyesti palaan takaisin yhteiskuntaan, niin juuri tämä on se pohjimmainen syy sille, ettei uskonnon perusteella voi vaatia muita ihmisiä muuttamaan toimintatapojaan. Ihmisiä voi pyytää muuttumaan heidän itsensä vuoksi, mutta uskonnollisuus ei voi olla peruste tai vaatimus, koska emme tiedä muiden ihmisten tarpeita tai lähtökohtia.
Ja viimeiseksi. Ihmisen tulee toimia juuri silloin, kun tuntee olevansa se ainoa huutava ääni metsässä juuri siksi, että hyvinkin silloin voi olla se ainoa huutava ääni metsässä. Jos yhteiskunta, jossa elän, on näkemykseni mukaan epäoikeudenmukainen, on minun velvollisuuteni ihmisenä itseäni ja jokaista lähimmäistäni kohtaan pyrkiä muuttamaan tuo yhteiskunta sellaiseksi, jossa meistä jokaisen on hyvä elää.
Jopas tästä tuli aivan hurjan pitkä. :)
Anteeksi sullekin, kun vastailen vasta nyt. Piti sulatella. ;)
Metafysiikka sinänsä ei ole hanskassa, mutta saan sen kirjan kyllä luettua ennen tenttiä, sitä tarkoitin. Niin että varmaankin läpi pääsen. :)
Yksi mun peruslähtökohta tässä ongelmassa on se, että jos otetaan perustaksi ateistinen tai agnostinen asenne, ja siitä käsin yritetään perustella yhteiskunnan kehityssuuntia, ei päädytä ainakaan Raamatun kanssa samoille linjoille. Ja Raamatussa on joitakin sellaisia asioita, joita ei voi johtaa mistään muualta.
Kristinusko esittää siis yli-inhimillisiä arvoja, jos niitä nyt niin voi nimittää. ;) Ja arvopohjan takana on pyhä, kaikin tavoin itsessään hyvä olento, joka vihaa kaikkea vääryyttä ja pahuutta, Jumala, jota emme voi täysin edes Pyhän Hengen avulla ymmärtää, koska olemme perisynnin alaisia. Muistaakseni viittasit jossain siihen, että myös Jumalattarella on joitakin toiveita, joita ei voi olettaa häneen uskomattomien noudattavan. Ovatko ne siis myös perusteettomia?
Tällaisissa asioissa mulla on ongelma. Jos ymmärsin oikein sen mitä kirjoitit, se menee näin... Toimi uskosi mukaan, mutta perustele kuin et uskoisi. Tämä ei onnistu, koska perusteluja ei löydy muualta kuin uskosta, siis Raamatusta. Ja jos toimin toisin, toimin vakaumustani vastaan. Tämä on se ongelma!
On totta, että keskustelu eri uskontojen pätevyydestä olisi aika hurja tulevaisuudenvisio. Mutta tässä tasa-arvoisessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa on nostettu yksi uskonto, maailmankatsomus, ylitse muiden. Ja se on ateismi. Se on asetettu keskustelujen lähtökohdaksi.
Tasa-arvo ja demokratiakin ovat arvoja. Minusta on älyllistä epärehellisyyttä kieltää se, että ne nousevat jostakin maailmankatsomuksesta (tai elämänkatsomuksesta, en nyt muista kumpaa sanaa tulisi käyttää). Ja jos niille ei ole muuta perustelua, kuin se maailmankatsomus, ne ovat samalla viivalla Raamatun taikka Jumalattaren toiveiden kanssa. (En hyökkää tasa-arvoa ja demokratiaa vastaan, vaan ne ovat vain esimerkkitapauksia.)
Viittasitko rakkauden kaksoiskäskyyn (rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi) vai kultaiseen sääntöön (kohtele toisia niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan)?
Rakkauden kaksoiskäsky voidaan tulkita hyvin eri tavoilla riippuen täysin siitä, mitä ajatellaan rakastamisen olevan. Minulle rakkauden määrittelee se, mitä Raamattu siitä sanoo; käytännössä se tarkoittaa, että yrittää toteuttaa elämässään kymmentä käskyä ja muita Raamatun kehotuksia. Ja lähtökohta on rakastaa Jumalaa yli kaiken, siis pitää häntä Jumalana, ja totella häntä.
Kultainen sääntö on kyllä hyvä nyrkkisääntö. Kuitenkin käsitykset siitä, mikä itselle olisi hyvää, eroavat toisistaan. Joten yleisenä lakina se ei olisi asetusta kummempi, sillä ei ole mitään velvoittavuutta, koska "hyvälle" ei voida määritellä tarkkaa sisältöä.
Voin ymmärtää uskoasi noista lähtökohdista käsin, jotka kerroit. Mutta ne merkitsevät, että ei edes ole mitään yleispätevää hyvää, joka olisi kaikille hyvää. Miten silloin ylipäätään voidaan säätää lakeja, taikka pitää jotakin arvoa toista parempana - siis nimenomaan yhteiskunnallisella, eikä yksilön tasolla, jos hyvä merkitsee kaikille eri asioita?
Tuohon aivan viimeiseen ajatukseen kysymys: tuleeko yksilön ajaa asiaansa myös, jos hän on saatananpalvoja? Entä islaminuskoinen, joka uskoo pyhään sotaan? Taikka sellainen profeetta, joka johtaa ihmiset joukkoitsemurhaan?
***
Mummis, koska tulet käymään? Entä saataisiinko me parvekelaatikot pian takaisin? :)
Lähetä kommentti