Sairastunut jaksamiseen
Nuori ihminen päätti päivänsä. Meni junan alle.
Kuulin asiasta viikko sitten, vaikka tapahtuneesta on kulunut jo jonkun aikaa. Siitä asti monet kysymykset ovat sitkeästi palanneet mieleeni. Haluaisin puhua asiasta, vaikka en oikein tiedä, mitä puhuisin ja kenelle. En tuntenut häntä hyvin, ehkä en ollenkaan. En ole vielä jutellut kenenkään kanssa, joka olisi tuntenut hänet todella - tunsikohan kukaan? Silti hän oli niitä ihmisiä, joista ei olisi ikinä uskonut.
En vieläkään tiedä, miltä minusta tuntuu. Ehkä olen järkyttynyt? Surullinen? Kuitenkin ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt hän on Jumalan luona. Vaikka enhän minä voi tietää, onko. Toivon, että hänellä on suloinen lepo. Muistan myös, että ajattelin: "Mikä kauhea tapa kuolla!" Tosin - onko sillä tavalla nyt ihmisen itsensä kannalta niin väliä, kunhan ei pitkään tarvitse kärsiä.
Mutta mikä saa ihmisen tekemään niin, riistämään hengen itseltään? Mistä johtuu se, että ei enää jaksa? Miksi yksi katkeaa, siinä missä toinen taipuu? Kuinka itsensä tappamiseen voi kyetä, mitä siihen vaaditaan?
Onhan kuolema äärimmäinen mahdollisuus. Ainakin toive siitä, että sen jälkeen voisi olla olematta, tai edes olla tiedottomassa tilassa, unettomassa unessa loputtomasta loputtomaan.
Viime päivinä olen ehkä tavoittanut harmaan aavistuksen siitä, mitä itsetuhon partaalla voi olla. Loputon väsymys suorittamiseen, sellainen, jota Mielitty parhaillaan elää. Kiire ja vaatimukset, jotka eivät vaimene, joita ei pääse pakoon mihinkään. Tarkoituksettomuus ja oman tyhjiin puristetun olemuksen rittämättömyys. Mielentila, jossa ainoa ajatus, ainoa kaipaus on poispääsy.
Itse en ole vielä kuolemanväsynyt, enkä tiedä miten lähellä tai kaukana siitä olen. Ei minusta ole silti itseäni tappamaan. Olen siihen liian jänishousu, toisaalta liian vastuuntuntoinen. Olen sairastunut vahvuuteen kuten Mielitty, ehkäpä kuten päivänsä päättänyt. Olen huomannut, että en kertakaikkiaan osaa joissakin tilanteissa pyytää apua. Ja kukapa minua auttaisi? Eihän tässä käsinkosketeltavassa elämässäni ole yhtään paikkaa, jossa vastuu olisi viime kädessä jollakin muulla kuin minulla.
Niinpä minun on vain jaksettava. Päivä vain ja hetki kerrallansa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Jotain on tapahtunut. Niinkuin maailmaan olisi tullut loinen, joka syö aikaa.
"...aika parantaa. Mutta entä jos aika onkin itse sairaus?" Wim Wenders: Berliinin taivaan alla
Sama kokemus niin monella. Ja kuitenkin aika on sama kuin ennen ja me olemme suunnilleen samanlaisia kuin ihmiset ovat ennenkin olleet.
Kaiken täytyy tapahtua niin nopeasti. Vai mistä on kyse.
Halauksia ja rauhallisia hetkiä toivon!
Niin, olen miettinyt sitäkin monesti, että miten ihmiset ovat silloin jaksaneet, kun fyysistä työtä on pitänyt tehdä vuorotta, oikeastaan koko valveillaoloaika. Toisaalta sellainen työ on luonteeltaan toisenlaista, ja toisaalta taas ajatukset ehtivät mekanisessa työssä harhaantumaan vielä enemmän kuin keskittymistä vaativassa... tai ehkä... en tiedä.
Jaksaminen voi olla niin pienistä asioista kiinni. Sain tänään vähän otettua tenttiinlukuaikatauluani kiinni, ja heti helpotti. Mutta tulossa on kiirettä, nii tänä viikonloppuna kuin ensi viikollakin..
Niin. Ehkä kyse on osittain siitä, että meillä on todellakin enemmän vaihtoehtoja sen suhteen, mihin aikamme käytämme. Erilaisia viihdykkeitä on tarjolla lukemattomia, useimmat nistä vain pienellä rahalla hankittavia. Internet ja muu media, pari esimerkkiä omasta elämästäni mainitakseni.
Silti jää ihmeteltävää.
Kiitos Maija :) Vieläkös se Jadesoturi menee Finnkinolla?
Lähetä kommentti