Jokin aika sitten liikkeellä oli Sun äitis aloittama mummomeemi. Tässä on minunkin mummuni tarina.
***
Muistan mummun etäisenä ja vakavana. Tuskin koskaan muistan olleeni mummun sylissä, ja lähtemättömästi mieleeni on jäänyt yksi lähes ainoista kerroista, kun mummu kehui minua. Kerran kun hiukseni olivat tiukasti päätä myöten kiinni, mummu sanoi, että niin sitä pitää. Ja kampauksen muodon oli määrännyt se, että hiukset olivat niin likaiset!
Mummusta tuli läheisempi vasta kun hän dementoitui pahasti ja joutui vanhainkotiin papan kuoltua vuosia aiemmin. Tullessaan lapseksi jälleen mummusta tuli välittömämpi ja iloisempi kuin aikaisemmin. Oli koskettavaa ja lohdullista nähdä kaiken muun karsiutuessa uskon jäävän kirkkaana ja selkeänä jäljelle.
Mummu kuoli vuosi sitten keväällä. Olin oikeastaan lähinnä helpottunut, sillä niin kauan mummun kuolemaa oli uumoiltu, ja mummu oli jo aika huonossa kunnossa. Lauloimme mummun hautajaisissa siskon kanssa laulun Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Mummu oli joskus antanut minulle kasetin, jossa oli radiosta nauhoitettuja hengellisiä lauluja, kyseinen laulu niiden joukossa.
Äiti kirjoitti hautajaisiin pienen puheen, jossa muisteli kaikkea mummun elämään kuulunutta. Ja kuin kirottuna hän jätti puhuessaan tärkeimmän sanomatta. "Mummulle te lastenlapset olitte tosi tärkeitä. Paljon hän rukoili teidän puolestanne ja mietti miten teillä menee, vaikka ei välittämistään osannutkaan ilmaista."
Ilman äidin ja isotädin kertomaa sitä olisi ollut vaikea tietää. Varsinkin isotädin tarina auttoi ymmärtämään mummua.
***
Mummu syntyi pohjoispohjalaiseen maalaispitäjään 1900-luvun alkupuolella. Mummulla oli työteliäät vanhemmat, ahkera isä ja harras uskovainen äiti, joka piti polvirukoukset joka aamu, sekä liuta niin vanhempia kuin nuorempiakin sisaruksia. Vaikka mummun lapsuuteen ja nuoruuteen kuului paljon työtä, oli se myös onnellista aikaa.
Siinä seitsentoistakesäisenä mummu rakastui pappaan, ja he vähän riiasivatkin, mutta sitten pappa päätti lähteä Ameriikkaan työn perässä. Rakkaus veti mummun mukaan. Mummu päätyi kuitenkin eri paikkakunnalle, yksinäiselle metsämökille metsurin aputytöksi. Mummu kirjoitti kotiin ahkerasti, ja palasi vajaan vuoden kuluttua takaisin Suomeen muuttuneena ihmisenä. Entisen iloisen tytön sijaan tuli vakava nuori nainen.
Myös pappa palasi synnyinsijoilleen vähän myöhemmin, ja lopulta nuori pari meni kuin menikin naimisiin. He saivat kolme lasta, kaksi poikaa ja tytön, josta tuli minun äitini. Elämä ei päästänyt perhettä helpolla, vaikka ruokaa aina riittikin. Niin mummu kuin pappakin sairastivat, ja lapset joutuivat kasvamaan aikuisiksi varhain.
***
"Mistä sen kukaan tietää, mitä siellä mökillä tapahtui, vaikka ei mummusi siitä koskaan puhunut..." Jotakin semmoista se kuitenkin oli, joka muutti iloisen ja välittömän ihmisen suorastaan kylmäksi ja ankaraksi.
Sama kirous seurasi äitiä, ja seuraa nyt minua ja siskoani. Luontainen välittömyys ja lämpö tukahtuu tapoihin; meillä ei ole tapana halailla, kosketella eikä sanoa, että rakastan sinua. Meillä on taipumuksena ajatella, että elämä on kärsimystä ja sitä on vain jaksettava.
On vaikea taistella äidinmaidossa imettyjä tapoja vastaan. Olen kuitenkin saanut jo nyt elämältä paljon enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa. Olen Jumalan armosta saanut kokea niin paljon rakkautta, että monet vanhat tavat ovat murtuneet, ainakin suhteessa muihin kuin lapsuusperheen jäseniin. Silti kyseessä on elämänmittainen prosessi, ja ihmettelen, mitä ovat ne tavat, joita mahdollisesti joskus välitän omille lapsilleni - jos sellaisia koskaan tulee...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Liitän linkin, kiitos!
Meilläkään ei kotona (vanhempieni luona) halailla tai kerrota tunteista. Nauretaan ja jutellaan kyllä paljon, mutta ei mistään vakavista ja tärkeistä asioista. Mieheni avulla opettelen tästä tavasta pois. Hän on hyvin välitön ja heidän perheessä kosketellaan ja puhutaan hyvinkin avoimesti. Hankalaa se joskus on päästä pois totutuista tavoista, mutta on se myös mukavaa, kun toinen kertoo usein rakastavansa ja halii kovasti :)
Kaarina, kuulostaa tutulta tuo sun kotisi kuvaus. Samoin se, kuinka miehesi sinuun suhtautuu. :)
Rupesin miettimään, että en varmaankaan antanut ihan totuudenmukaista kuvaa perheestäni. Rakkautta kyllä on, mullakin suorastaan intohimoista rakkautta kaikkia perheenjäseniäni kohtaan. Sellaista, että jos jokin heitä uhkaa, olen valmis taistelemaan heidän puolestaan naarastiikerin raivolla.
Ja muistan, että silloin kun olimme pieniä, meitä pidettiin sylissä, silloin halailtiinkin. Ja nyt, kun sisko ja minä emme enää asu vanhempien luona, halataan taas enemmän, kun nähdään harvoin.
Silti tuo tietynlainen kärsimykseen alistuminen ja viileys on ihan todella periytynyt ensin mummulta äidille ja sitten meille... mutta elämä voittaa. :)
Tärkeintä on päättää, minkälaisen kuvan itselleen elämästä antaa. Ja muistaa, että sen saman kuvan siirtää myös lähimmäisilleen ja lapsilleen.
On tärkeää tulla tietoiseksi siitä, mistä murhe ja opittu kärsimys on astunut elämään. Mutta yhtä tärkeää on oivaltaa olevansa oman elämänsä subjekti, jolla on valta valita tekemisensä ja suhtautumisensa.
Kyllä, on koko elämän mittainen projekti opetella välittömyyttä, lämpöä ja ihmisten koskettamista. Mutta kun aloittaa jo tänään, on ison askeleen lähempänä päämääräänsä, täytenä, rajoittamattomana ihmisenä elämistä.
Ja päätöksen tueksi kannattaa ottaa ihan konkreettisia päämääriä. Päättää tavatessaan halailla rakkaitaan. Päättää sanoa kerran päivässä "rakastan" kun tekisi mieli enemmin heitellä astioita.
Hurjan tiukkia ovat moiset päätökset, mutta nopeasti ne kantavat hedelmää ja alkavat kasvattaa sellaista elämää, jossa onnea on päivä päivältä enemmän.
Olet rakas. <3
~mummu~
Lähetä kommentti