Tämä ei ole saarna. Tämä on todistuspuheenvuoro.
Hei, olen Päivi. Opiskelen filosofiaa neljättä vuotta, teen samalla kahta työtä ja yritän hoitaa kotia. Olen naimisissa ja minulla on muutenkin paljon sosiaalista elämää.
Kauan aikaa olin tyytyväinen elämääni, olihan minulla kaikkea, mitä ihminen voisi haluta, jopa yltäkyllin. Töitä, mielekästä tekemistä, rahaa, kiirettä, menoa ja meininkiä, ihmisiä ympärillä. Luulin omaavani loputtomat voimavarat ja teräksisen terveyden. Sitten huomasin, että jotain tuntui puuttuvan: lepoa! Vapaa-aikaa! Laiskottelua! Väsymys alkoi olla kuristavaa. Pälli meinasi repeillä. Ahdistus iski ja ihana elämäni tuntui liian vaativalta ja vihattavalta. Vanha suorittaja alkoi epäillä suorittamisen mielekkyyttä...
Menin sielunhoitoon, ja sain kuulla tuon ihanan ilosanoman: eihän kukaan sinun sijassasi jaksaisi! Eihän sinulla ole ollut kunnon lomaa kolmeen vuoteen - ihminen tarvitsee vähintään kolme, neljä viikkoa yhtämittaista lomaa, ei vain toipuakseen entisistä rasituksista vaan kerätäkseen myös uusia voimavaroja tuleviin haasteisiin.
Sain neuvon: älä ota ainakaan mitään uutta. Sain viestin: koetetaan löytää ratkaisuja arjen ongelmiin. Sain rohkaisua: peru opintotuki muutamaksi kuukaudeksi, tee se ihmeessä!
Nyt on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tästä eteenpäin haluan elää vähemmän suorituskeskeisesti. Luulen, että takapakkeja tulee, mutta tasapainoinen elämä on tavoittelemisen arvoinen päämäärä. Kyllä lepo tekee hyvää!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Lepoa!
Kiitos! Elän toivossa ja uskossa, että nyt ihan oikeasti pystyn lepäämään ja tekemään välillä asioita, joita on kiva tehdä, mutta ei ole pakko... sillä kultainen häkkinihän koostuu itse asiassa asioista, joita tykkään tehdä. Puhelinhaastattelijan työkin on ok tietyin varauksin. ;)
Mutta kiitos. :)
HYVÄ PÄIVI!
Maija :)
Hyvä, että sait kuulla mitä pitikin. Usein sitä tietää kyllä millä tolalla se maailma lepää, muttei vaan suostu uskomaan, ennen kuin joku toinen sanoo ääneen samat mietteet, jotka omassa päässäkin pyörivät.
Mie koko viime talven mietin ja tuumiskelin, kun tuntui siltä, että vaatimukset ovat mahdottoman suuret, eikä vaihtoehtoja ole. On vain pakko suorittaa. Pakko mennä eteenpäin. Pakko tienata leipä hevosille ja itselle.
Ja sitten se tuli, oivallus siitä, ettei maailma, jumala, elämä tai mikään muukaan vaadi minulta mitään. Vain sitä, että elän, olen. Kaikki vaatimukset, kaikki raamit, kaikki paineet olemisesta rakennan itse.
Ja kuinka hurjan vaikea siitä on pitää kiinni, lopettaa aina ajoissa, pitää välillä puhelinta kokonaan kiinni, keskittyä siihen, mikä on olennaista, kun se usein tuntuu tapahtuvan jonkin toisen olennaisen kustannuksella. Ja silti vain minä vaadin itseltäni mahdottomia.
Maailman tiukin vääntö lienee saada se oma päänsä uskomaan, ettei ole tarpeen olla joka paikassa yhtä aikaa. Ettei ole tarpeen lunastaa itselleen oikeutta olla olemassa suorittamalla, tekemällä ja touhottamalla. Että se oikeus meillä on jokaisella jo syntymästä, eikä sitä tarvitse lunastaa millään tavalla.
Olet sie kyllä hurja. <3
Hanna mielitty, sinäkin kaukainen rakas :) Hurjaakin hurjempi! Kaikkea lämpöistä ja pienten olentoisten silittelyä sinulle!
Lähetä kommentti