Pyhää huolettomuutta

Kuinka minusta tuli filosofian opiskelija

Omistettu Thi:lle.

Tarinan voisi kertoa lyhyesti, tai sitten pitkästi. Koska tilaa on, niin pitkästi sitten. :)

***

Synnyin 70-luvulla perheeni esikoisena, keskelle korpea. Taloudellisesti oli hyvin tiukkaa, muistan että hedelmiä oli vain jouluna ja limsaa juhannuksena. Isä oli aina töissä; pellolla, navetassa tai metsässä. Äidillä oli myös kädet täynnä tekemistä, ja lisäksi naapurikunnassa hoidettavana oma äitinsä, joka tarvitsi jo paljon apua arjessaan. Vuoden minun jälkeeni syntyi liian kiltti pikkuveljeni ja neljän vuoden päästä kaikkien rakastama sisko.

Elämä kuljetti niin, että olin omituinen pikkuvanha lapsi, joka ei osannut ystävystyä. Sen sijaan luin mittaamattoman määrän kirjoja ja tulin koulukiusatuksi, sekä ala- että yläasteella. Tuota yhtä aspektia lukuunottamatta tykkäsin koulusta ja myös monista yksinäisistä harrastuksistani, kuten laulamisesta ja soittamisesta, kirjoittamisesta ja piirtämisestä. Kaikissa niissä olinkin hyvä, vaikka en sitä juuri arvostanut. Olisin vain halunnut olla niinkuin kaikki muutkin, joilla oli ystäviä ja kavereita.

Yläasteaikoina olin vakuuttunut siitä, että mikä ikinä ammattini tulisi olemaankin, en voisi työskennellä ihmisten kanssa - eihän kukaan tuntunut omaa perhettä ja joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta pitävän minusta. Lukiossa sosiaalinen minäni alkoi vähitellen kuoriutua. Ystävystyin vastoin kaikkia odotuksia muutaman luokkakaverin kanssa, vaikka vinoilijoita vieläkin riitti. Kaksissa kristillisissä kuvioissa, Rauhan Sanassa ja Kansanlähetyksessä, minulle muotoutui vähitellen laaja ystävä- ja tuttavapiiri.

Kiusaamisella oli kuitenkin se vaikutus, että halusin päästä koulunkäynnistä ja opiskelusta mahdollisimman äkkiä eroon. Todistuksen perusteella minua usutettiin hakemaan yliopistoon, mutta se ei tuntunut omalta ollenkaan. Niinpä hain graafiselle alalle sinne kuitenkaan pääsemättä, ja alkoivat kultaiset välivuoteni: työllisyyskurssia, atk-kurssia, raamattukurssia ja kouluavustajan hommia. Viimeisin vakuutti minut siitä, että opettajaksi en halua. Sen sijaan hain kahteen otteeseen kirkon nuorisotyöntekijäksi, ja jälkimmäisellä kerralla myös sosionomin koulutukseen.

Tällä tavalla päädyin Vantaalle opiskelemaan alaa, joka kyllä olikin kiinnostava, varsinkin niiltä osin, mitä nykyiselläänkin opiskelen: psykologian ja yhteiskunnallisten aineiden osalta. EVAMK:in, nykyisen Laurean aikoina tutustuin myös Miikaan ja aloimme seurustella. Kaukosuhteesta ehdimme nauttia vuoden, ja valmistumiseni jälkeen suuntasimme Ryttylään teologiselle linjalle. Tarkoitukseni oli alunperin hakea Helsinkiin lukemaan teologiaa, mutta vuoden aikana tulin toisiin aatoksiin - ei vähiten siksi, että Miika aikoi Jyväskylään.

Niinpä aloin selailla hakuopasta periaatteella "sinne mihin ei tarvitse lukea", ja löysin Jyväskylästä puhe- ja yhteisöviestinnän, jotka kiinnostivat. Tällainen hakeminen tuntui vähän arveluttavalta, ja ajattelin varalta lukea jotain, mihin olisi mahdollisimman vähän luettavaa... ja sehän oli filosofia, vain yksi kirja, joka löytyi vanhan kotikunnan kirjastosta. (Ei oteta lukuun sitä, että itse en ole koulussa filosofiaa koskaan opiskellut. ;)

Ensimmäisellä hakukerralla jäi vähästä kiinni, ja päätin, että kokeilen vielä kerran seuraavana keväänä, ja jos ei, niin sitten ei. Sillä välin piti keksiä taas vuodeksi tekemistä, ja pitkäaikainen haaveeni lyhytaikaisesta lähetystyöstä toteutui: matkasimme viiden likan porukalla Eestiin, missä kului syksy. Välimatkako vai mikä, mutta lokakuulla Miika tuli käymään ja kosi minua Tarton torilla Kissing Students -suihkulähteen äärellä.

Kevät menikin sitten häitä valmistellen ja taas pääsykokeisiin lukien - ja tällä kertaa tärppäsi. Kas kummaa, heti opiskelujen aluksi päätin, että rupean filosofian, elämänkatsomustiedon, psykologian ja uskonnon opettajaksi... :)

***

Tässä tarinassa on monia elementtejä, jotka tuuppivat minua filosofoimisen suuntaan.

Isä on älykäs, taiteellisesti lahjakas ja kriittinen. Äiti on kiinnostunut historiasta ja yhteiskunnallisista asioista, ja ihmiseksi, joka ei itse juuri ehdi lukea, hän on koonnut mittavan kirjaston. Molemmat vanhempani arvostavat koulutusta, ja kannustivat jokaista lapsistaan tekemään sitä, mistä me itse pidämme.

Kiusaaminenko se lienee, joka sai minut jo pienenä reflektoimaan omaa itseäni ja maailmaa yleensäkin. Yksinäisyyskö ehkä, joka tarjosi aikaa ja tilaa näille pohdinnoille. Raamatunluku ja raamattuopetukset, jotka tarjosivat kriittisen ajattelun välineistöä.

Ammattikorkean opinnot herättelivät uinuvan kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin, ja Ryttylässä apologia antoi esimakua siitä, mitä filosofian opiskelu voisi olla.

***

Ammattikorkean aikoina olin välillä kovin ahdistunut, kun en ollut varma, olinko oikealla alalla. Lopulta tajusin, että hajoan kappaleiksi, jos jotakin ei tapahdu, ja päätin alkaa opetella pyhää huolettomuutta: jos teen sitä, minkä näen tällä hetkellä parhaaksi ja järkeväksi, tulevaisuutta ei auta yhtään murehtiminen. Elämä ei mene hukkaan, sillä olen joka hetki sillä paikalla, mihin Jumala on minut tarkoittanut, vaikka en aina näkisi sitä.

Jos siis minua ei ole tarkoitettu työskentelemään opettajana, niin aikanaan Jumala näyttää, mitä minä teen. Nykyisin olen kyllä hiukan päämäärätietoisempi kuin ennen, mutta suhtaudun tulevaisuuteen seikkailumielellä: ei sitä koskaan tiedä, mitä vastaan tulee.

Saattaa tulla vaikeitakin aikoja, mutta lopulta "kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat" ja hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä.