Money talks, love keeps silent

Anteeksiantaminen on vaativa laji, eritoten avioliitossa. Siinä kun useimmiten asutaan hyvin lähekkäin, sekä fyysisesti että henkisesti - viimeistä ainakin ihannetapauksessa. Tai ei välttämättä edes anteeksiantaminen, mutta unohtaminen ja aito toisen posken kääntäminen. Mulla on valitettavasti pitkä muisti :c

Tänään olen kiljunut lukemattomia kertoja "Miika ei!!" siippani ehdotellessa yhden sun toisenkinlaista rahan kuluttamista. Muun muassa ollaan nyt sitten menossa sunnuntaina syömään japanilaiseen ravintolaan Minnan kanssa, joka kävi meillä aiemmin illalla. Kivaahan se tietysti on, mutta kun meillä ei oikeasti olis varaa... Valitettavasti Miikan alahuuli vie aina voiton - nalleni näyttää niin suloiselta teeskennellessään surullista. Okei, kyseessä on siis myös meidän leikki. Mutta leikissä totta toinen puoli.

Juuri nyt meidän yhdet vieraat, Jaakko XIV ja Karhut lähti hakemaan Karhujen ostamaa sohvaa paikasta x. Toiset vieraat, Tero ja Peksi, meni Miikan kanssa Mäkkärille (hyihyi McDonaldsia, boikotoin sitä). Vähä aiemmin kirjottelin korttia meidän uudelle yläkerran naapurille, joka oli tiputellut aanelosia kaikille rapun asukkaille. Niissä hän pahoitteli mahdollista meteliä. Niinpä halusin laittaa vastatervehdyksen.

Tummansininen kortti, jossa tähdenlento kohoaa ylös taivaalle. Yllä teksti Kohti Elämää. Korttia kirjoitellessa iski teinipuuska, ja rustasin postimerkin paikalle "Artisti maksaa". Sit sitä naurettiin porukalla niin, että korttiin tuli vain meidän etunimet. Kerkesin käydä tiputtamassa kortin postiluukusta ennenkun tajusin. Ja mikä oudointa, viesti oli yhdeltä henkilöltä, mutta postiluukussa oli kaksi nimeä? Siinä riittää sitte heppulilla pähkäilemistä... toivottavasti se ei ala vilkuilla kaikkia naapureita alta kulmain. ;D

Ehkä tää teineily johtuu siitä neuropsykan tentistä. Luin kiltisti kaikki yli 900 sivua, mutta siitä kun alotin lukemisen, on kuukausi. Olin laiska, enkä jaksanu tehä muistiinpanoja, mistä seurauksena en tietenkään ole oppinut niitä asioita kunnolla... meinasi aamulla kertaillessa iskeä epätoivo. Onneksi kuitenkin menin tenttiin, sillä sinne tuli sattumalta(? en usko sattumaan, vaan johdatukseen, mutta tuskin tää sitä oli?)(Ilkalle terveisiä sulkeisten sisällä;) juuri sellaiset kysymykset, mihin osasin edes jotain vastata. Suuri kiitos kuuluu myös anonyymille ystävälliselle sielulle, joka on kertoillut, mitä aiemmissa tenteissä on kysytty. Noniin, haastanpa sinut: olenko huono kristitty kun tällaiseen olen sortunut?

Vieraat on palanneet, joten mun pitäis kai ruveta sosiaaliseksi. Miika, sun osuvien ajatustesi kommentointi jää johonki toiseen ajankohtaan. Teinillä ei ole tänään syvällisiä mietteitä jaettavaksi. ;D