Miika on opiskellut viikon yötäpäivää melkein kirjaimellisesti. Minä taas olen hummannut pitkin Blogistaniaa ja lykännyt Jutin Johdatusta metafysiikkaan ja www-kurssin harjoitustyön loppuunsaattamista. Eilen illalla, pitkästä aikaa, oli jotenkin rauhallista ja istuttiin kynttiläiltapalalla.
Keskustelu polveili teemaan uskonto ja politiikka. Miika piti palopuheen, jota minä lähinnä kuuntelin. Kysymys on toisaalta yksinkertainen, ja kaikessa yksinkertaisuudessaan täysin käsittämätön.
Ajatus uskonnon ja politiikan erottamisesta on saanut Miikan mukaan alkunsa uskonpuhdistuksen jälkeisestä Euroopasta, kun katolisten ja protestanttien repiviä taisteluja ei muuten saatu loppumaan. Syntyi kansalainen, joka oli yhteisönsä tasa-arvoinen jäsen uskonnosta - lue: tunnustamastaan kristinuskon muodosta - riippumatta. Kansalaisen toiminnalle oli omat areenansa, joilla uskonnolla ei enää ollut sijaa, vaan uskonto sai oman kolonsa paikasta, jota me nimitämme yksityiselämäksi.
Tuossa kontekstissa ajatus kansalaisuuden ensisijaisuudesta uskontoon nähden oli varmasti tarpeellinen ja toimiva ratkaisu; ristiriidoista huolimatta katolisten ja protestanttien arvopohja oli riittävän yhtenäinen rauhanomaisen rinnakkaiselon aikaansaamiseksi. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi nykypäivän suomalaisten arvopohjasta, puhumattakaan monien muiden valtioiden kansalaisista. Kuitenkin samaa periaatetta sovelletaan yhä. Sivistynyt ihminen voi toki tunnustaa jotakin uskontoa (vaikka sivistynythän ei tarvitse jumalia), mutta vain yksityiselämässään. Vanha periaate on siis muokkautunut muotoon: demokraattisesti olemme havainneet, että Jumalaa ei ole, mutta hömpöttely tulee ihmisoikeuksien nimissä sallia, vaikka järkeä vaativiin asioihin sitä ei tule sotkea.
Pluralisoituvassa yhteiskunnassa tämä periaate asettaa itselleen rehellisen, vakaumuksellisen ihmisen skitsofreeniseen tilanteeseen: missä menee se raja, jonka jälkeen ei voi enää ajaa yhteiskunnassa henkilökohtaisen vakaumuksen mukaisia arvoja? Eikä ongelma todellakaan koske vain kristittyjä, vaan jokaikistä ihmistä. Jos Jumalaa ei nimittäin ole, kaikki maailmankatsomukset ja niistä juontuvat arvot ovat samalla viivalla. Kenelläkään ei ole etuoikeutta määritellä, mitä toisten tulisi arvostaa.
Vastaus tähän kaikkeen on tietenkin demokratia, kaikkien kompromissien äiti. Kuitenkin yllä esitetty kysymys säilyy samana. Onhan usein todettu, että suuri enemmistö saattaa erehtyä.
Kysymykseen liittyy vielä toinenkin, henkilökohtaisen tason ristiriita. Jos ihminen todella uskoo tiettyjen asioiden olevan universaalisti hyviä, vaikka tietää, että kaikki eivät ajattele näin, voiko hän hyvällä omallatunnolla olla edistämättä näitä asioita?
***
Risto Soramies: Islam ja evankeliumi. Iustitia 15. - teos, joka innoitti Miikan palopuheeseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Minun mielestäni tilanne ei ilman jumalia olisi kuvaamasi kaltainen, koska ajattelen, että moraali on aina olemassa, eikä ihminen pääse sen ulkopuolelle. Moraali ei ole lähtenyt mistään uskonnosta, vaan voisi oikeastaan ajatella että melkein päinvastoin. Moraali on perusasia, uskonnot ovat seurausta ihmisen moraalivaistosta.
Moraalifilosofithan ovat tätä paljonkin pohtineet, itse en ole mikään filosofi, mutta vaistonvaraisesti olen omaksunut ns. moraalirealistien näkemyksen.
Suurimman osan ajasta me myös toimimme aivan vaistomaisesti oikein. Elämä on täynnä jatkuvia moraalisia valintoja, mutta vain harvojen valintojen kohdalla meillä on aikaa pysähtyä miettimään että mitähän minun moraalini nyt tästä sanoo. Me emme kiinnitä huomiota siihen, kun asiat sujuvat ja teemme oikein, vaan pelkästään epäselviin tilanteisiin ja niihin kun olemme toimineet väärin. No kristityillä on se perisyntinsä, joten he kai ajattelevat ettei ihminen toimi koskaan oikein, vaan kaikki teot ovat jotenkin synnin sumentamia.
Moraalin sitominen johonkin tiettyyn uskontoon on valitettavan yleistä ja myös vaarallista kuten ihmiskunnan historia osoittaa. Ainoan oikean opin kannattajista tuppaa aina tulemaan hirviöitä muille ihmisille.
Hei Kirsti:)
Niin, kyllä minäkin tavallaan ajattelen niin, että ihmisellä on synnynnäinen moraalivaisto, siis omatunto. Mutta lähtökohta, josta me lähestymme tätä ajatusta, on varmaankin sinulla ja minulla erilainen.
Raamatun mukaan omatunto on vääristynyt syntiinlankeemuksessa. Se tosiaankin tarkoittaa, että ilman Pyhää Henkeä, siis ilman uskoa Jumalaan mikään tekomme ei miellytä häntä. Asia ei kuitenkaan ole ihan näin mustavalkoinen. Kommentoin hiukan samaan asiaan liittyen Raunon blogiin, kannattaa käydä sieltä lukemassa.
Jos ymmärsin oikein, tarkoitit, että koska kaikilla on synnynnäinen moraalivaisto, lopulta ihmisten käsitykset oikeasta ja väärästä ovat samanlaiset taikka yhteen sopivat? Että erimielisyydet ovat tavallaan vain pintaa?
On ihan totta mitä kirjoitit oikean opin kannattajista. Jos uskoo olevansa oikeassa, helposti ylpistyy. Tässä kohtaa kristittyjäkin riittää moneen veneeseen.
Minä ajattelen, että Jumalan sana on kokonaan totuus, 100% totuus, mutta koska me ihmisinä olemme epätäydellisiä ja vajavaisia, kukaan ei voi ymmärtää sitä kokonaan täysin oikein. (Eikä sitä vähääkään voi ymmärtää oikein kuin Pyhän Hengen avulla.) Eli siinä mielessä kukaan ei voi sanoa olevansa täysin oikeaoppinen.
Niin, minä ajattelen, ettei sillä niin väliä olekaan miellyttävätkö "hyvät" tekoni Jumalaa, olennaisinta on, että voin ehkä tehdä hyvää niille jotka elävät täällä maan päällä. Aina en siihen pysty ja joskus pitää tietysti tyytyä siihen, että teen mahdollisimman vähän pahaa.
Erimielisyydet moraalissa eivät ehkä ole pintaa, vaan johtuvat ihmisen tilannesidonnaisuudesta ja siitä että hän on niin sosiaalinen olento. En ajattele, että mikään perisynti turmelee moraalitajuamme, mutta poikkeukselliset olot, esim. sodat, köyhyys jne. raaistavat ja turruttavat ihmisiä. Onhan tunnettua miten sodan aikana aivan tavalliset ihmiset saattavat innostua tekemään raakuuksia. Rauhan palattua iskevät sitten tunnontuskat. Eivät tunnontuskat ole niin harvinaisia sotilaillakaan. Sotatila ikään kuin sotkee ihmisten moraalivaiston, rauhan aikana se jälleen palautuu. Näin minä sen näen. Ihan kuin olisin jauhanut tästä asiasta kanssasi joskus ennenkin...:)
Ihan kuin olisin jauhanut tästä asiasta kanssasi joskus ennenkin...:)
Joo, niin vähän arvelinkin. :)
Varmaan päädyttiin siihen, että ollaan eri mieltä, mutta ei se minusta ole huono lopputulos. Siitä huolimatta voi oppia uutta maailmasta ja siitä, kuinka ihmiset voi ajatella niin erilailla asioita.
Arvostan muuten sitä (asiasta ihan toiseen), kun olit jonnekin kommenttilootaan kirjoittanut, että koetat aina olla ystävällinen, vaikka välillä pistäisi vihaksikin. Se on minusta todellinen lähimmäisen rakkautta ilmaiseva asenne. Eikä se sulje asiallista kritiikkiä pois, eikä aitoutta myöskään.
:)
Niin, vielä tuosta hyvän tekemisestä, että joskus on mahdotonta edes arvata, miten pitäisi toimia, että lopputulos olisi oikeasti hyvä. Ja joskus käy niinkin, että muiden tekemä paha omassa elämässä kääntyy hyväksi.
Elämä on ihmeellistä. :)
Heh, sen verran minäkin olen esim. sosiaalityötä opiskellut, että hyvän tekemisen ongelmallisuus on tullut tosiaan selväksi. Aina se mikä näyttää hyvältä, ei ole sitä ja sitten myös toisin päin. On myös järkyttävä tajuta miten paljon hyväntekemiseen liittyy valtaa. Ihminen, joka toimii hyväntekijänä, käyttää suurta valtaa niihin ihmisiin joille hän tekee tai kuvittelee tekevänsä hyvää. Siksi kirjoitinkin, että joskus pitää tyytyä siihen että tekee mahdollisimman vähän pahaa.
Niin, tuo ystävällisyysjuttu oli itselleni suuri oivallus aikoinaan. En kyllä väitä, että kykenisin siihen aina, mutta pyrin kuitenkin. Sen pointtina ei ole pyrkimys vaikuttaa toisten silmissä enkeliltä, vaan se kuinka ystävällisyys vaikuttaa minuun itseeni. Täytyy tunnustaa, että aika usein minä kyllä myös vinoilen ihmisille, mutta yleensä vain sellaisille joista oikeasti pidän. Oikeasti olen pisteliäs ja kyyninen ihminen, mutta yritän päästä näistä paheistani.
Anteeksi kun vastaan näin myöhään.
Olen yrittänyt sulatella sekä kaikkea mitä itse olen kirjoitanut, että sitä mitä sinä ja Mielitty olette kommentoineet.
Ammattikorkeassa oli yksi - muistaakseni Arnkillin kirjoittama tenttikirja, jossa pohdittiin nimenomaan tätä jännitettä tuen ja kontrollin välillä. Valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä...
Ikinä en haluaisi sosiaalityöntekijäksi, ja tuo on yksi painava syy. Tiedän olevani helposti huijattavissa, ja siksi olisi pakko olla tarkkana, ja sitten olisi ikävä akka. Ja pelkkä rahanjako ei välttämättä todella auta... Sosiaalityö on kuluttava ala.
Vai olet pisteliäs ja kyyninen. ;D Et sinä täällä virtuaalissa ainakaan vaikuta siltä. Sellainen vinoilu ystävien kesken on tosi kivaa silloin, kun kaikki tietää missä mennään, ja että oikeasti välitetään toisista. Eräässä perheessä tunnetaan jopa käsite "hyväntahtoinen pilkka", josta esimerkki...
Isä kysyy hiukan yli parikymppiseltä tyttäreltään tämän käydessä kotosalla, että oletko ollut terveenä noin fyysisesti. ;)
Lähetä kommentti