Jyystävä Hegel-seminaari, jonka mainitsin jo aiemmin, on herättänyt yhden jos toisenkin mietteen - ei kuitenkaan välttämättä siinä mielessä, kuin sen vetäjät ehkä toivoisivat...
Ensinnäkin olen kokenut välillä musertavaa alemmuudentunnetta kuunnellessani muiden opiskelijoiden kysymyksiä ja kommentteja. Monet heistä ovat aloittaneet kanssani samana vuonna, joten meidän pitäisi olla jokseenkin samoilla aaltopituuksilla siinä mielessä. Mutta ei. Kaikki muut tuntuvat lukeneen Kantinsa, Rawlsinsa ja ties minkä filosofinsa. Minätyttö se olen lukenut vain niitä kirjoja, joita tutkintovaatimuksissa (pdf, s.22) käsketään lukea. Klassikoita sinne mahtuu vain vähän, enemmänkin on teemoittain kirjoitettuja teoksia, joissa juostaan läpi niin ja niin monen filosofin kanta lyhyesti. Ettäkö vapaa-ajalla uppoaisin vielä johonkin filosofian klassikkoon? Valitettavasti filosofia ei ole minulle niin suuri intohimo.
Tämä kaikki sai minut miettimään pitäisikö minun vaihtaa pääainetta. Kun ei filosofiasta koskaan taida tullakaan minulle koko elämää. Vaihtoehtoja ei vain hirveästi ole, ja toisaalta olen kyllä todella kiinnostunut filosofisesta ajattelusta. Tiedän kuitenkin, että en mitenkään saa itseäni uhraamaan vapaa-aikaani sen paikkaamiseen, mitä tutkintovaatimukset eivät minulta vaadi. Voi onnettomuutta! Mihin tämä kurjuus johtaa?
Toinen minua suuresti Hegel-seminaarissa häirinnyt seikka on ollut joidenkin ihmisten yliolkainen asenne erästä henkilöä kohtaan. Ilmeisesti tämä ihminen on filosofiassa vasta alkutaipaleella, ja on uskaltautunut esittämään kysymyksiä, joihin edistyneemmät ovat reagoineet ärsyyntymällä ja naureskelemalla selän takana. Tätäkö on aito filosofinen uteliaisuus? Ensin brassaillaan omilla tiedoilla ja sitten lytätään henkilö, joka avoimesti tunnustaa, että ei tiedä kaikesta kaikkea eikä ymmärrä asioita vielä kovin syvällisesti.
Minä olen erehtynyt aiemmin luulemaan, että aidon filosofian lähtökohta on lapsenomainen avoimuus ja uteliaisuus, elämää ihmettelevä asenne - ja sitä ei mikään tapa niin helposti, kuin ylhäältä tuleva halveksunta. Toinen mielestäni filosofiseen ajatteluun kiinteästi liittyvä asia on dialogisuus. Kukkotappelut ovat siitä kaukana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Aika ruman kuuloista, tuollainen asennoituminen rehellisesti tietämätöntä kohtaan. Olen täysin samaa mieltä kanssasi tuosta, että sellainen ihmettelijä on lähempänä aitoa filosofia kuin tietämättömän uteliaisuuteen halveksuen suhtautuvat mitkä lie sofistit.
Minusta ylipäätään on ihailtavaa, että joku uskaltaa kysyä ja ihmetellä - se on sitä aitoa tieteellistä henkeä, uteliaisuus! Meidän luennoilla yleensä istutaan vain hiljaa, joskus luennoitsijat "palkkaavat" jonkun kysymään. Itsekään en kysy, koska pelkään munaavani, pelkään että joku, joka on (tai kuvittelee olevansa) parempi, alkaa nauramaan ja tirskumaan, ja sitten muut saavat viimeinkin nimen, jota käyttää "sen yhden" sijasta: "se yks joka ei osaa". Siis, no, Jani oikeastaan sanoikin jo sen oleellisen, minä nyt vain toistelen samaa asia toisella ulkoasulla.
Itsekin angstasin juuri eilen, kun tunsin alemmuutta kollegoita kohtaan, joiden kanssa minun pitäisi olla samalla tasolla. Tietysti on helppo sanoa toiselle, että "älä välitä", joten jätän väliin.
Kyllä minä välitän, välitän siitä että te välitätte :)
Tuosta on kulunut jo vähän aikaa, mutta halusin silti kirjoittaa asiasta, kun korpesi (ja jos naureskelu jatkuu, niin korpeaa edelleen) niin kovasti. Toivon hartaasti, että se ihminen itse ei ole huomannut mitään - sellaista alkeellista kohteliaisuutta on sentään havaittavissa, että naureskelu yritetään pitää salassa.
Toisaalta siihen kuuluu tietty me-vastaan-tuo-asetelma. Vaikka naureskelu on inhaa, salassa naureskelu on melkein vielä pahempaa, kun kohde ei voi edes yrittää puolustautua.
Olen nyt sitten omia tuntojani yrittänyt ajatella niin, että tätä elämääni elän minä, ja johonkin se raja pitää vetää. Joten vedän sen siihen, että luen filosofiaa (tai teen muita opiskelujuttuja) vapaa-ajalla tasan vain ja ainoastaan, jos huvittaa. Jahka hankin tästä vielä toisen työn, niin enköhän ole paikkani yliopistossa ansainnut, vaikka en kaikkia akateemisia kriteereitä täyttäisikään... ehkä. :)
Tuo kuvaamasi kuulostaa minusta valitettavan yleiseltä. Epäilen että epävarmuuttaan ja ujouttaan ihmiset yrittävät peitellä käyttäytymällä öykkäröivästi.
Niinpä Kirsti, sitä minäkin kyllä olen epäillyt.
Parilla ensimmäisellä kerralla seminaarissa vilisi sivistyssanoja, niin että pahaa teki, vaikka seminaarin vetäjät, molemmat hyviä pedagogeja, nimenomaan painottivat, että tarkoitus on yrittää hahmottaa ihan normikielellä se, mitä Hegel oman aikansa ja filosofiansa koukerokielellä tahtoo sanoa.
Toki kehitys on mennyt parempaan suuntaan, mutta toiselle naureskelu on silti kovin alhaista. Henkilöhistoriani takia reagoin siihen varmaan vielä voimakkaammin, kuin muuten reagoisin. Tiedän, että pitäisi ymmärtää, mutta...
Kyseinen Hegel-semma on kieltämättä haastava ja rasittava juttu - ehkä senkin takia mielenkiintoisia (lue: tylyjä) tunteita herättävä. Yhteinen aika on kallista, erityisesti, kun ei itse tunnu ymmärtävän asiaa haluamallaan tavalla. Tiedän tämän kokemuksesta. Yhtä kaikki, ihmiset ovat erilaisia ja se tulee hyväksyä, myös arvostaa. Tässä varmasti monella on parantamista. Minulla ainakin.
Joonas :)
Pitää varmaan jatkossakin kirjoittaa kärkevästi (vaikka juuri aioin pyytää sanansäilän heiluttelua anteeksi), niin syntyy keskustelua. Mutta, ei, se ei olisi oikein.
Ymmärrän tuonkin näkökohdan. Hegel kaikkineen menee vain niin yli ymmärryksen, ettei perusteelliseen ymmärtämiseen riittäisi kaksi tuntia kuitenkaan, vaikka olisi tankannut tekstin miten tarkkaan. (Miten niin tappiomieliala muka.)
Ehkä voisi vähän auttaa asiaa, jos kursseille laitettaisiin hiukan tarkemmat suositukset siitä, missä vaiheessa opintoja niistä on optimaalinen hyöty. Nythän semmoisia ei juuri ole, saati sitten varsinaisi kieltoja osallistua.
Jos olet täällä käynyt säännöllisesti lukemassa juttujani, huomaat varmaan, että perfektionismista huolimatta täydellisyys on minusta kaukana. :) Ehkä hyvä niin. Toivon silti, että voisin oppia rakastamaan ihmisiä enemmän.
Olin ehtinyt unohtamaan, miten mukava olet. Tehtäiskö jotakin kivaa taasen porukalla? :)
Niin, vielä yksi ajatus.
"Me elämme niin suuresti haavoistamme käsin," eräs ihminen sanoi minulle alkusyksystä. Se on niin totta: sydämen kivut suuntaavat persoonan, ajatukset, reagoinnin, tulevaisuuden suunnitelmat... minun haavani suuntaavat minut heikomman puolelle.
Omien alakynnessäolokokemusten vuoksi en voi sietää sellaisia tilanteita, olin niissä sitten minä itse tai joku muu. Eikä sillä, onko alakynnessä oleva ansainnut asemansa, oikeassa tai väärässä, ole juurikaan merkitystä.
Tehtäisiin vaan! Olisiko sinulla jotain kivaa mielessä viimeisen parin viikon urakointia piristämään?
No miten ois vaikka...
* lautapelailusessio
* kahvittelu jossain kuppilassa
* pulkkamäki ja kaakaojatkot
* leffailta
* tai ...?
:)
Lähetä kommentti